Väliaikaiset heipat

Tää asia on pyörinyt mun mielessä jo jonkin aikaa, mutta uskallus toteuttamiseen ei ole riittänyt. Mä oon aina tykännyt kirjoittamisesta – joskus nuorempana mä kirjoittelin jatkuvasti paperit ja vihkot täyteen jotain omia tarinoita, myöhemmin sama jatkui tietokoneella. Koulussa pidin aina novellimaisten aineiden kirjoittamisesta ja lukiossa opin tykkäämään ihan esseidenkin kirjoittamisesta. Kirjoittaminen on asia, josta mä olen aina tykännyt ja jossa mä olen hyvä.

Bloggaaminen tuli ensimmäistä kertaa kunnolla mukaan melkein kuusi vuotta sitten, kun olin lähdössä Tanskaan vaihto-oppilaaksi. Halusin silloin kirjotella vähän omia ajatuksiani ylös ja laittaa kuulumiset näkyville niin, että kaverit ja sukulaiset voi ne lukea jostain. Tanskasta paluun jälkeen bloggaaminen jäi, mutta aina se on mielessä pyörinyt. Sopivaa ideaa blogille ei tullut, joten homma jäi siihen. Lähemmäs kaksi vuotta sitten aloin pyöritellä mielessäni ideaa matkailuun liittyvästä blogista. Opinnot oli vasta alkaneet ja olin kovaa vauhtia lähdössä vaihtoon Espanjaan. Keväällä 2013 pistinkin tämän blogin pystyyn.

Paljon on tullut tehtyä ja koettua. Kirjoittaminen ei ole harrastuksena jäänyt mihinkään, mutta blogiin en saa tuotettua tekstiä enää niin usein kuin haluaisin. Usein tunnen huonoa omaa tuntoa siitä, että en ole kirjoittanut ja nykyään tuntuu olevan myös kamalasti paineita siitä, että osaanko kirjoittaa semmoista tekstiä, mitä tälläinen blogi vaatii. Nyt kun en ole maailmalla ollut niin tuntuu, että blogin aihealue ei vastaa semmoista, mistä haluaisin kirjoittaa. Matkustelusta pidän ja suunnittelen uusia reissuja jatkuvasti, mutta koska en reissaile jatkuvasti ja Espanjastakaan kukaan ei jaksa loputtomiin lukea niin kirjoittaminen on jäänyt.

Siitä päästäänkin sitten taas toiseen ongelmaan – mä haluan kirjoittaa pääsääntöisesti itseäni varten, mutta nykyään mietin yhä useammin sitä, mistä muut haluaa lukea ja jos kommentteja ei teksteihin tule niin heti ajattelen, että no nyt en osannutkaan kirjoittaa ja oompas tylsä bloggaaja. Tottakai mä bloggaajan ”pitää” vähän miettiä lukijoitaankin, mutta mulla se nyt on vähän lähtenyt väärille raitelle. Välillä bloggaaminen tuntuu jopa pakkopullalta, vaikka niin sen ei pitäisi mennä.

Asiat on nyt siis niin, että Koska sydän sanoo niin jää määrittelemättömälle tauolle. En sano, että lopetan, mutta en myöskään varmaksi osaa sanoa, milloin jatkan. Voi olla, että parin viikon päästä haluan jatkaa, voi olla, että vielä puolenkaan vuoden päästä ei huvita kirjoitella. Tämä päätös harmittaa mua todella paljon, mutta nyt tapahtuu blogin ulkopuolella niin paljon kaikkea, että jostain on pakko luopua. Koulu vie paljon aikaa ja mulla on koko ajn ihan kamala stressi kaikesta, eikä asiaa auta se, että mä vielä yritän pakottaa itseni kirjoittelemaan tännekkin.

Voi olla, että jos/kun palailen blogimaailmaan mukaan, teen uuden blogin. Tämän blogin ulkoasu häiritsee mua todella paljon enkä osaa tehdä sille yhtään mitään, joten parempi olisi ehkä aloittaa puhtaalta pöydältä. Jätän tekstit tänne ainakin toistaiseksi ja minun tekemisiäni voi vieläkin seurata Instagramista nimimerkillä jennidue. Jos/kun jossain vaiheessa palailen ja se uusi blogi ei toimi saman osoitteen alla, linkitän sen kyllä tänne, jos joku haluaa vielä mun juttuja lueskella.

Tämmöinen pieni ilmoitus siis tähän väliin. Kiitos jokaiselle lukijalle mukana pysymisestä ja hyvää syksyn jatkoa kaikille, palaillaan toivottavasti asiaan uudestaan myöhemmin!

Benalmadenan Sealife

Sarjassamme paikat, jotka varmasti herättää ajatuksia suuntaan, jos toiseenkin, mutta kun täällä kerta tuli käytyä niin ajattelin paikasta myös kirjoittaa.

Oltiin siis melkein koko loman ajan arvottu, että käydäänkö Sealifessa vai ei. Ensin ajateltiin, että käydään, sitten taas ei ja lopulta kuitenkin mentiin sinne toiseksi viimeisenä päivänä. Lippujen hintaa en enää muista, mutta lähes jokaisessa ostoskeskuksessa on alennuslippuja erilaisiin paikkoihin Aurinkorannikoiden alueella, joten sieltä mekin oltiin sitten otettu alennusliput Sealifeen, eikä maksettu täyttä hintaa. Kyseinen paikkahan siis sijaitsee Benalmadenan huvipursisataman vieressä/yhteydessä.

Minä en ihan kamalan innoissani ollut menossa tähän paikkaan, mutta myönnettäköön, että olihan se ihan hauska paikka. Eniten hirvitti ajatus putkesta, jossa yläpuolella lilluu haita, kilpikonnia ja ties mitä muita örkkejä. Vielä sen putken näkeminenkin nosti niskakarvat pystyyn, mutta olihan se lopulta iha siistin näköistä. Kuvat kertokoot puolestaan.

Ihan käymisen arvoinen paikka siis, vaikka en tuosta paikasta nyt välttämättä maksaisikaan uudestaan. Oli kuitenkin hienompi kuin mitä olin etukäteen olettanut.

Onko joku muukin sattunut käymään Benalmadenan Sealifessa?

Cucarachojen paluu

Mussa on eräs tietty piirre, joka saa ihmiset hihittelemään kerta toisensa jälkeen. Varmasti montakin, mutta yksi niistä nostaa päätään varsinkin kesäisin ja ulkomailla ollessa. Nyt jo minut hyvin tuntevat tietää, mistä puhutaan, osa varmasti arvailee. Ja oi kyllä, arvailut voi osua oikeaan – mä pelkään ihan helvetin paljon ötököitä.

Ihan sama puhutaanko nyt pienistä hämähäkeistä vai isoista ampiaisista, mä juoksen kiljuen karkuun. Ei ole kovinkaan montaa päivää siitä, kun oltiin äitin kanssa linja-autossa tulossa Matkuksesta kotiin ja bussissa sattui olemaan ampiainen. Mä ihan aikuisten oikeasti meinasin alkaa itkemään, kun olin pienessä tilassa sen pienen hirviön kanssa ja en päässyt sitä täydessä bussissa moottoritiellä karkuun.

No, nyt ei kuitenkaan puhuta Matkuksen bussin hirviöstä. Nyt puhutaan viime kesästä ja ystävistäni torakoista. Joku varmaan muistaakin toissa kesäisen torakkaepisodin, jossa siis kiljuin kuin kuolemaa tekevä omassa hostellihuoneessani ja hälyytin neljä randomia espanjalaista torakan jahtaamisoperaatioon keskellä yötä, enkä sitten nukkunut koko yönä. Tämä kaikki vietiin kesällä ihan uusilla sfääreille mun ja mun siskon ansiosta.

Meillä oli Benalmadenassa kaksio eli sieltä löytyi olohuone/keittiö, kylpyhuone, makuuhuone ja parveke. Mä ja sisko vallattiin makuuhuone, äiti nukkui olohuoneessa. Yhtenä yönä oltiin jo sängyssä pötköttelemässä, kumpikin taidettiin kännyköillä selata nettiä tms. Mä en ihan tarkkaan muista, miten tämä koko episodi alkoi, mutta yhtäkkiä sisko tuijotti vaatekaapin luokse, hyppäs sängylle seisomaan ja minä puolestani lattialle. Sisko huutaa, että hyppää sängylle ja minä huudan takaisin, että miks, mikä siellä oikein on. Sitten minäkin näin sen torakan ja kumpikin kiljuttiin niin kovaa kuin kurkusta lähti ja heti kun uskallettiin niin juostiin olohuoneen puolelle karkuun.

Äiti oli sitten meistä se rohkein, joka lähti myrkyn kanssa jahtaamaan sitä torakkaa ja aikansa äiti siellä huoneessa suihkutteli, ennenkuin se torakka löytyi kuolleena sängyn alta. Torakka viskattiin parvekkeelta alas, kaikki hyvin? Hah! Me jäätiin siskon kanssa norkoilemaan olohuoneeseen, kun kumpikaan ei uskallettu mennä takaisin makuuhuoneeseen ja aluksi siellä haisikin ihan kamalalle, kun koko huone oli täynnä torakkamyrkkyä. Norkoiltiin ties kuinka pitkälle aamuyöhön siellä olohuoneessa valot päällä, kunnes viimein uskaltauduttiin nukkumaan takaisin omaan sänkyyn.

Joko nyt kaikki olisi hyvin?

No ei varmasti. Pari yötä myöhemmin löytyi uusi torakka. Sama kiljumisepisodi ja sillon kieltäydyttiin enää menemästä takaisin sinne makuuhuoneeseen. Tehtiin vaihtokaupat keskellä yötä, äiti meni ”yhdeksi yöksi” (päätyi olemaan siellä loppuloman) makuuhuoneeseen ja me ängettiin ittemme sohvalle. Myrkytettiin koko kämppä, eikä uskallettu pitää ikkunoitakaan auki, joten nukuttiin sitten siellä myrkyn hajussa. Valvottiin taas ties minne asti, ennenkuin lopulta nukahdettiin.

Sama kiljuminen toistui taas muutamaa päivää myöhemmin, kun tällä kertaa löytyi jääkaapin edestä/alta kuollut torakka. Jo sen ensimmäisen torakan jälkeen oltiin alettu myrkyttää huoneita aina, kun lähdettiin jonnekkin ja vielä iltaisinkin varmuuden vuoksi. Haju oli siis ihan sanoinkuvaamaton ja mun piti pestä puhtaatkin vaatteet kotona vielä uudestaan, kun kaikki haisi sille myrkylle.. Sitä myrkkyä siis ihan oikeasti oli, mutta silti yhtenä yönä mun mennessä vessaan, vessan oven edestä löytyi torakka käpälät ojossa. Tai siltähän se ainakin halusi vaikuttaa, minä tuijottelin sitä torakkaa sängyltä pitkään ennenkuin tökin siskonkin hereille ja kun me siinä tuijoteltiin sitä torakkaa niin yhtäkkiä se pieni piru kääntyikin ympäri ja lähti juoksemaan! Siinä vaiheessa en enää tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa ja äiti sitten taas juoksi tappaamaan sen pirulaisen.

Voin kertoa, että tuon loman aikana ei kamalasti nukuttu, valvottiin joka yö todella myöhään, koska ei kerta kaikkiaan uskallettu nukkua ja valoja oli pakko pitää päällä. Säikähdettiin joka ikistä rapinaa ja petivaatteet kopisteltiin aina miljoona kertaa, ettei sieltä löydy mitään ylimääräistä. Jälkeen päin olen kuullut, että Aurinkorannikolla (ja kuulema ainakin myös Barcelonassa) oli tänä kesänä ihan älytön määrä torakoita jostain syystä eli kaipa ne myrkyt ei sitten vain riittänyt pitämään niitä kokonaan poissa.

Nyt jälkikäteen muisteltuna naurattaa, mutta sillon oli kyllä hupi kaukana. Onneksi näitä juttuja voi muistella ihan huumorin kanssa.

Plaza Mayor

Onko suunnitteilla matka jonnekkin Malaga-Fuengirola akselille? Haluatko shoppailla muuallakin kuin ed. mainituissa kaupungeissa samoissa ostoskeskuksissa? Tässäpä oiva vaihtoehto; Plaza Mayor!

Kyseinen ostoskeskus on tarkemmin sanottuna ulkoilmaostoskeskus ja sieltä löytyy melkolailla samat liikkeet kuin vähä joka kohdasta – Bershka, Zara, Kiko, Stradivarius, Blanco, Pimkie, Primor... Sanoisin kuitenkin, että tämä paikka on todellakin käymisen arvoinen jo ihan sen takia, että se on ihan älyttömän hieno. Mä tykkäsin tämän ostoskeskuksen ulkonäöstä ihan kamalan paljon ja ihmettelen, että en tähän paikkaan eksynyt kertaakaan, kun asuin Fuengirolassa vuosi sitten.

Plaza Mayorille pääsee helposti junalla. Matka maksaa noin pari euroa, riippuen mistä suunnasta tulee. Junia puolestaan lähtee muistaakseni parinkymmenen minuutin välein. Juna-aseman nimi on – rumpujen pärinää – Plaza Mayor ja asemalle tullessa ostoskeskuksen näkee samantien, eikä tarvitse tehdä muuta kuin ylittää tie ja olet oikeassa paikassa. Helppoa ja yksinkertaista.

Tämän kesänä aikana Plaza Mayor tuli enemmän kuin tutuksi, tuolla tuli käytyä useampaankin kertaan, kun sinne oli niin helppoa mennä. Yhden reissun aikana koettiin taas elämäni huvittavimpia hetkiä, kun yritin sönkötä espanjaksi - ja jopa onnistuin siinä! Benalmadenassa oli jostain syystä kaikki kaupat kiinni, joten päätettiin lähteä Plaza Mayorille. Juna-asemalla ruettiin kuitenkin miettimään, että onkohan sielläkin kaupat kiinni, joten minä sitten kipitin jonkun vartijan luokse.

Minä: Holaa, hablas ingles? (Hei, puhutko englantia?)

Vartija: Muy poquito.. Pero tu hablas español, no? (Hyvin vähän.. Mutta sinä puhut espanjaa?)

Minä: (hetken hiljaisuus) Siii...

No, sain sönkättyä asiani, vartija ymmärsi ja minä ymmärsin, että juhlat oli vaan Benskussa ja Plaza Mayorilla oli kaupat auki. Kiitin kauniisti, ostettiin junaliput ja mentiin odottelemaan junaa ja minä olin hymy korvissa varmaan loppupäivän, kun vihdoinkin joku ymmärsi, kun minä puhuin espanjaksi!

Turistit Tallinnassa osa 2

Koska tuo edellinen Tallinna postaus uhkasi venyä turhan pitkäksi, ajattelin jakaa tämän postauksen kahteen osaan. Ei tuo reissu nimittäin suinkaan vielä Õllesummeriin ja Hurtsiin loppunut.

Me oltiin jo etukäteen päätetty, että kerta Tallinnaan ollaan tultu niin sieltä ei kyllä rynnätä seuraavana päivänä kotiin. Niimpä me päätettiin seuraavana päivänä lähteä vielä vähän seikkailemaan Tallinnan keskustaan ja tarkemmin sanottuna Virukeskukseen ja Vanhaan kaupunkiin. Myönnettäköön, että tässä suhteessa olin vähän huono bloggaaja, en ottanut pahemmin kuvia. Mielessä kyllä kävi, mutta jotenkin sitä vain kerrankin halusi keskittyä enemmän siihen paikkojen katseluun ihan omin silmin eikä vain kameran linssin lävitse.

Mä en ollut pakannut paljon yhtään vaatetta mukaan (pieni laukku), joten kun se joku urpo edellisenä heitteli kaljat mun päälle, piti mun käydä ostamassa joku uusi neule. Semmoinen onneksi löytyi heti New Yorkerista ja päästiin sitten kiertelemään muitakin kauppoja. Jo ennen kauppojen kiertämistä oli kuitenkin tapahtunut jotain, mikä mua jäi ärsyttämään ihan älyttömän paljon. Oltiin tultu bussista ja menossa kohti Virukeskusta, kun joku epämääräisen näköinen mies pyöri siinä meidän lähistöllä. Se katseli meitä tosi pitkään, hivuttautui koko ajan lähemmäksi ja yhtäkkiä se mies käveli mun vierestä ja yritti napata mun laukun. Mä olin onneksi varautunut tähän ja puristin koko ajan laukusta tosi kovasti kiinni niin se mies ei onnistunut yrityksessään. Ärsyttämään kyllä jäi, mutta ajattelin, että ei noin kävisi uudestaan.

Myöhemmin etsittiin ruokapaikkaa ja päädyttiin loppujen lopuksi (taas) Hesburgeriin. Porukkaa oli ja ikävä kyllä saatiin huomata, että se aiempi mies oli norkoilemassa Hesburgerin ulkopuolella. Kun me mentiin sisälle niin se mies tuli perässä. Mentiin kassoille ja mietittiin, mitä tilataan ja se mies koko ajan norkoili meidän lähellä ja tuijotti meitä ihan suoraan, mutisten samalla jotain venäjäksi. Osoittelikin meitä vähän väliä ja jatkoi sitä venäjänkielistä höpinää. Se kierteli ja kaarteli siinä lähistöllä ja loppujen lopuksi me ei uskallettu vielä tilata mitään, kun ajateltiin, että se mies nappaa meiltä joko kukkaron tai laukun, kun tilataan jotain. Lähdettiin siis pois.

Siirryttiin tällä kertaa McDonaldsiin, mutta koska siellä oli niin paljon ihmisiä, päädyttiin takaisin Hesburgeriin. Se mies oli siellä edelleen, joten käyntiin norkoilemassa pihalla ja eiköhän sitten huomattu, että se mies lähti seuraamaan. Kierreltiin ja kaarreltiin vähän missä sattuu ja sitten livahdettiin takaisin Hesbugeriin, kun oltiin eksytetty se mies jonnekkin. Vähän kyllä oikeasti pelotti, koska se mies näytti siltä, että vetäisee vaikka puukon taskustaan. Ei onneksi tuon episodin jälkeen enää kyseistä miestä nähty uudestaan.

Lopulta päädyttiin sitten takaisin kämpälle, mutta lähdettiin myöhemmin uudestaan seikkailemaan keskustaan ja tällä kertaa päätettiin käydä katsomassa seuraavan aamun reitti satamaan. Siinä seikkaillessa sitten satuttiin löytämään myös Super-Alko ja vaikka mä en henkilökohtaisesti pidäkkään siitä, että blogeissa hehkutetaan alkoholia niin tää on taas sarjassamme Jenni evottaa ja tätä tarinaa ei vaan voi jättää pois. Mä alunperin ajattelin, että käydään vain pyörähtämässä ihan huvikseen kyseisessä kaupassa, mutta kun tajusin taas, miten halpaa siellä on, mä halusin jotain myös ostaa. Yksi näistä ostoksista sitten oli siiderilaatikko. Ensin en meinanut ottaa sitä mukaan, koska asiassa oli kolme muttaa: a) millä mä raahaan sen kämpälle b) millä mä raahaan sen laivaan ja Helsinkiin c) millä mä raahaan sen Kuopioon? No, hätä keinot keksii ja hienosti kannoin siiderini ensin Alkosta keskustaan bussipysäkille, istuin laatikkoni kanssa bussissa ja vielä kotipysäkiltä kämpälle jaksoin raahata pientä vauvaani. Kädet huusi hoosiannaa kämpälle päästyä, mutta tuon reissun jälkeen lähdettiin vielä kauppaan, joten en jäänyt murehtimaan, miten raahaisin laatikon kotiin.

Kuten jo todettua, hätä keinot keksii. Siiderilaatikon heitin matkalaukkuun, vaatteet puolestaan käsilaukkuun. Voin kertoa, että paluumatka oli ihan älyttömän tuskallinen, kun tavarat painoi enemmän kuin laki salli, se siiderilaatikko kun ei ollut mun ainoa ostos tuon reissun aikana. Takaisin kuitenkin päästiin ja Helsingin päässä sain taas norkoilla aikani ennen bussin lähtöä takaisin kohti kotia. Jotenkin sen ajan kuitenkin sai kulutettua ja kotimatka pääsi alkamaan. Vähän Kuopiossa jo meinasi väsyttää kaiken tuon säätämisen jälkeen, mutta loppu hyvin kaikki hyvin – Virossa oli kivaa ja olisi tehnyt mieli lähteä kesän aikana sinne uudestaankin, mutta se nyt sitten vähän jäi. Katsellaan ensi kesänä uudestaan.

Sattuiko joku muukin olemaan noilla kyseisillä festareilla tänä kesänä?

Kun koulumotivaatiota ei ole

Viime syksy ja talvi oli koulun osalta mulla melkoista pelleilyä, kiitos Barcelonan. Tunteja oli vähän miten sattuu ja koska opettajat eivät mua ja E:tä tunnistaneet, eivätkä osanneet meidän perään kysellä, ei kaikilla tunneilla tullut käytyä. Kun tuommoiseen menoon tottui, voin kertoa, että motivaatio ei ollut ihan huipussaan sitten Suomessakaan. Jotenkin mä kuitenkin rämmin kevään loppuun asti ja kesälomalle pääsy oli helpotus, koska ensimmäistä kertaa vuosiin, mulla ei ollut kesätöitä, sain ihan vain lomailla. No, toki oli ne kesäkurssit, mutta ajattelin koko ajan, että mä teen sitten joskus ennen kuin loma loppuu.

Kesä meni, koulu alkoi. Miltäs koulu on nyt sitten syksyllä maistunut?

Ihan rehellisesti sanottuna, iltaisin ahdistaa rueta nukkumaan, kun tietää, että seuraavana päivänä on koulua ja aamuisin herätyskellon soitua jään vaan makaamaan hetkeksi sänkyyn ja mietin, että viitsisinkö tänäänkin olla kotona tai skipata edes jonkun tunnin.

Mitään motivaatiota ei siis yksinkertaisesti ole. Tämä motivaation puute on sitten ihan monen tekijän summa ja en oikein itsekkään tiedä, mistä tätä ongelmaa lähtisi purkamaan. Suurin ongelma on ehkä se, että tekemistä on todella paljon. Koska olin viime syksyn poissa, minulla on paljon toisen vuoden kursseja tekemättä. Tällä hetkellä minulla on mm. taloushallintoa ja ruotsia, jotka tuntuvat ihan ylitsepääsemättömillä, koska en vain osaa.

Tästä päästäänkin seuraavaan aiheeseen: en vain osaa. Kaikki matematiikkaan vähänkään liittyvät kurssit menee ihan penkin alle. Jollain ihmeen konstilla sain ekana vuonna talousmatikan kurssin läpi, mutta viime keväänä sitten tuli kannattavuus ja hinnoittelu, jonka tenttiä en edes uskaltanut keväällä tehdä. Nyt sitten en enää muista siitä mitään ja tentti on edelleen tekemättä. Tässä jaksossa on myös sitä jo edellä mainittua taloushallintoa ja kansantaloutta, enkä minä ymmärrä niilläkään kursseilla mitään. En oikeastaan jaksa edes yrittää, kun en ymmärrä, vaikka yrittäisin.

Sitten on ne rästikurssit ja -tentit. Kursseja pitäisi jouluun mennessä tehdä itsenäisesti ainakin viisi, tenttejä puolestaan on rästissä kolme. Kaikki kolme rästitenttiä on todella vaikeita ja kahta niistä olen kokeillut jo kaksi kertaa ja nyt on enää viimeiset suorituskerrat jäljellä, muuten menee kurssit uusiksi.

Yksi näistä kolmesta rästitentistä on espanja. Kyllä, luit oikein, espanja. Mä en pääse sitä hemmetin kurssia läpi, en sitten mitenkään. Tällä viikolla kävin sen uusimassa ja tänään tuli opelta viesti, että sori, ei mennyt läpi, millon teet uudestaan.

Stressiä lisää myös se, että Savoniassa restonomien koulutusohjelman opetussuunnitelma muuttui ja tämän vuoden aikana pitäisi saada tehtyä nuo toisen vuoden kurssit, koska niitä ei myöhemmin enää järjestetä semmoisena, että ne kävisi meidän vuosikurssin opetussuunnitelmaan.

Tässä kaikessa päästäänkin sitten siihen, että mun tekisi mieli lopettaa koko koulu. Moneen kertaan olenkin todennut, että jos minulla olisi joku varasuunnitelma niin olisin jo lopettanut. Mutta kun ei ole töitä tai toista koulua ja opintolainaakin on, niin ei sitä voi vaan marssia kansliaan ja kirjoittaa erolappua.

Kaikki nuo kurssijutut ei ole syypäitä tähän motivaation lopahtamiseen vaan myös se, että tällä hetkellä koko koulutus tuntuu ihan hölynpölyltä ja ihan turhalta. Mä oon kuullut ihan liikaa viime aikoina siitä, miten restoilla ei ole oikeasti ole töitä ja onhan tuo tullut itsekkin todettua, että vaikka töitä oon hakenut joulukuusta lähtien niin työhaastatteluita on kertynyt vain neljä, mutta töitä ei ole irronnut. Vähän pistää miettimään, että mikähän se tilanne on sen jälkeen, kun tuosta koulusta saa paperit pois.

Kyllä mä tämän koulun loppuun ajattelin käydä ja yritän ajatella, että keväällä helpottaa (no, helpottaa ja helpottaa, sitten alkaa opparistressi entistä pahempana). Ehkä se kadonnut motivaatio palailee joskus takaisin.

Turistit Tallinnassa osa 1

Ennenkuin olin edes Espanjasta kotiutunut, oli jo kaksi seuraavaa reissua tiedossa. Toinen näistä oli jo aikaisemmin mainittu Irlannin matka ja toinen puolestaan Virossa seikkailu. Viron tilalle oltiin mietitty myös Sveitsiä ja Poria. Ai miksi näitä paikkoja? No kun minä ja matkailukaverini J haluttiin lähteä katsomaan Hurtsia ja nämä nyt olivat sopivat vaihtoehdot. Sveitsi oli listalla pitkään, mutta se ei sitten aikataulullisesti käynyt meille. Seuraavaksi mietittiin Poria, mutta sitten tajuttiin, että Hurts esiintyy myös Virossa ja liput niille festareille olisi paljon halvemmat. Koska Onnibussi kulkee, laivamatka Helsinki-Tallinna välillä ei paljoa maksa ja mun isovanhemmilla on asunto Tallinnassa, päätettiin, että lähdetään Tallinnaan, eikä Poriin.

Matkaan lähdettiin siis 10. heinäkuuta, minä hilasin ensin itseni Kuopiosta Helsinkiin ja hengailin aikani itsekseni Helsingin juna-asemalla. Kerkesin siinä välissä nähdä yhtä lapsuudenaikaista kaverianikin ja käydä testaamassa Burger Kingin, kunnes sitten J:kin saapui paikalle. Heti ensimmäisenä otettiin nokka kohti Länsiterminaalia, jossa päästiinkin samantien hakemaan liput ja päästiin laivaan. Matka Tallinnaan sujui Silja Europalla ja vaikka laivalla olikin kivaa, kieltämättä kivaa olisi myös ollut jäädä sinne laivalle yöksi, mutta me kuitenkin lähdettiin laivasta pois heti kun oltiin rantauduttu Tallinaan. Siitä alkoikin sitten ensimmäinen jännitys näytelmä, koska ei oltu varmoja, miten me oikein sinne mummon ja ukin asunnolle päästään.

Pieni jännitysnäytelmä oli jälleen kerran tämäkin matka, mutta ei siitä sen enempää. Sen verran kuitenkin sanon, että jatkossa käytän ihan vain niitä Tallinnan keltaisia takseja, mustiin en astu toista kertaa, vaikka mitään pahaa ei tapahtunutkaan. Päästiin siis perille ja melkeimpä heti mentiinkin jo nukkumaan, koska päivä oli ollut pitkä. Aamu oli sitten taas omanlaisensa seikkailu – meillä ei ollut ruokaa kämpällä, joten mentiin tien toiselle puolelle pieneen kauppaan. Se koko kauppa oli ihan taatusti joku muinaismuisto Neuvostoliitosta, siellä ei myyty mitään muuta kuin venäläisiä tavaroita, myyjätkin puhui venäjää keskenään, eikä me osattu ostaa sieltä muuta kuin vettä. Tultiin kämpälle ja tehtiin uusi sotasuunnitelma – jonkin matkan päässä pitäisi olla isompi kauppa, joten sinne vaan seikkailemaan. Kauppa löytyi ja voi sitä riemua, kun löytyi myös ruokaa! Matkalla löydettiin myös bussipysäkki ja onnistuttiin selvittämään bussiaikataulut.

Sinne kauppaan päädyttiin myös uudestaan – oltiin muisteltu meidän hienoja kylttejä Berliinissä ja päätettiin sitten, että semmoiset pitää askarrella uudestaan! Voi niitä ihmisten ilmeitä, kun me hihiteltiin kaupan askarteluosastolla ja osteltiin pahveja ja tusseja..

Illemmalla oli sitten tarkoitus lähteä kohti Õllesummeria ja Laululavaa. Vähän epäselvää oli, että miten sinne mennään, mutta hypättiin kuitenkin bussin kyytiin ja lähdettiin Virukeskukseen. Virukeskuksesta puolestaan ostettiin kolmen päivän (J saa muistuttaa, jos olikin vähemmän noita päiviä) bussiliput ja hypättiin seuraavaan bussiin, jonka oli tarkoitus mennä Laululavalle. Netistä oltiin onneksi saatu katsottua, että miten sinne pitäisi suurinpiirtein päästä. Porukkaa oli kuitenkin sen verran paljon, että jäätiin samassa kohtaa muiden kanssa pois ja päästiin käpsyttelemään oikeaan paikkaan. Festarialueella olisi toki ollut muutakin katsottavaa, mutta päädyttiin kuitenkin odottelemaan päälavan aukeamista. Päälavalle pääsi kahta eri reittiä ja me mentiin sille puolelle, missä oli vähemmän porukkaa – saatiin myös kuulla, että toisella puolella olijat oli odotelleet jo aamusta alkaen. Niiden piti päästä ensimmäisenä sinne alueelle, mutta loppujen lopuksi me päästiin ihan samaan aikaan ja me oltiin J:n kanssa eturivissä odottelemassa keikan alkua – ei olla ikinä oltu niin hyvillä paikoilla Hurtsin keikalla!

Ennen Hurtsin aloittamista joku virolainen bändi esiintyi ja kuunneltiin kyllä sekin keikka, mutta varsinainen hupi alkoi sitten myöhemmin. Hurtsia odotellessa mä meinasin jäätyä pystyyn (nimim. kannattaa laittaa shortsit jalkaan kylmällä säällä meren rannalla) ja joku heitti myös oluet mun päälle. Ennen Hurtsin aloittamista lavan eteen ryntäsi myös toimittajia ja koska meillä oli ne Suomi – kyltit, kaikki tulivat ottamaan kuvia myös meistä. Jos joku on siis sattunut näkemään kaksi suomalaista urpoa virolaisissa lehdissä heinäkuussa niin me ne oltiin! Lopulta keikka sitten alkoi ja en voi kuin sanoa, että Theo on ihana, Adam on ihana, Hurts on ihana. Theo huomasi meidät kyltteinemme pariinkin kertaan ja tällä kertaa J onnistui myös nappaamaan Theon heittämän ruutun – neljäs kerta toden sanoo! Keikan jälkeen oltiin siis ihan jossain seitsemännessä taivaassa ja ei jaksanut edes huolettaa, miten päästäisiin kotiin. Ei ennenkuin oltiin taksi”jonossa”.

Siitä jonottamisestahan ei meinannut tulla yhtään mitään, kaikki juoksi meidän ohi, ottivat taksin suoraan meidän nenän edestä ja jossain vaiheessa mun olisi tehnyt mieli vaan istua maahan vollottamaan, kun tilanne näytti vieläkin epätoivoisemmalta kuin Marbellassa vuotta aikaisemmin Enrique Iglesiaksen keikan jälkeen. Lopulta saatiin taksi ja kuskikin oli ihan älyttömän mukava, mutta kyseinen kuski ei tiennyt, missä meidän pitäisi jäädä kyydistä. Siellä pimeässä sitten etsittiin oikeaa osoitetta, mutta onneksi oltiin ajeltu bussilla tuota väliä jo niin paljon, että osattiin sanoa, missä suurinpiirtein pitäisi pysähtyä. Oikea paikka lopulta löytyi, päästiin kämpälle ja pienten hehkutusten jälkeen nukkumaan. Päivä oli ollut mitä mainioin ja keikka ihan paras.

Seikkailu Charles de Gaullessa

Tämä postaus on kirjoitettu osittain kesäkuussa Charles de Gaullen kentällä ja osittain pari kuukautta myöhemmin kotona oman koneen ääressä, joten jos aikamuodot tai jokin muu töksähtelee kamalasti, siinä on selitys asialle. Yritin kyllä lukea tuon läpi, että se kuulostaisi järkevältä, mutta nojoo..

Päivän note to self: kierrä Pariisi kaukaa. Todella kaukaa.

Kun me varattiin lennot, mua vähän arvelutti tieto siitä, että lennetään Malagaan Pariisin ja nimenomaa Charles de Gaullen kautta. Mä olin kuullut paljon tarinoita kyseistä kentästä, niin positiivista kuin negatiivistä. Ehkä enemmän sitä negatiivistä. Ajattelin kuitenkin, että ehkä se ei ole niin paha, ehkä siellä ei eksy ja ehkä se on parempi kuin miltä kuulostaa.

As if.

Lento Helsingistä Pariisiin meni hyvin. D-terminaalista F-terminaaliin päästiin (pienen seikkailun jälkeen) hyvin, mutta sitten alkoi turhauttaa. Kauppoja ei oikein ollut, ruokaa ei saanut mistään, ei myöskään juomista. Vessat haisi ihan kamalalta. No, matkailu avartaa ja niin päin pois, joten siellä sitä kökötettiin. Päästiin kuitenkin myös Malagaan ja kaikki oli hyvin. Pariisi unohdettiin hetkeksi.

Sitten koitti lähtöpäivä. Mua kyrsi jo valmiiksi ajatus noin 30 tunnin matkasta ja asiaa ei auttanut meidän matka Benalmadenasta Malagaan, kun kuski totesi, että Ranskassa on muuten alkanut lennonjohdon lakko ja osa lennoista on peruttu. Siinä kohtaa alko ekan kerran vähän jännittää ja jännitys vaan kasvoi, kun päästiin kentälle ja heti ensimmäisenä tuli kuulutus "Ranskassa lakkoillaan, olkaa hyvä ja tarkistakaa lentoyhtiöltänne lentonne tiedot". Minä soitin E:lle ja M:lle Suomeen, pyysin katselemaan netistä tilannetta ja kipitin sitten Air Europan tiskille ja kyselin tilannetta. Everything is fine, your flights are not cancelled.

Päästiin siis Pariisiin, löydettiin tiemme F:stä D:hen ja sitten tajuttiin, että mehän ei saada tehdä check-iniä kuin vasta aamuyöstä (CDG:llä oltiin joskus kymmenen maissa illalla, lento lähti seitsemältä aamulla). Infopisteessä kuitenkin sanottiin vielä kahteen kertaan, että saadaan mennä norkoilemaan yöksi check-inin alueelle, siellä olisi kuulema myös turvallisempaa, kun sinne ei enää yöllä pääse noin vain. Siellä sit maattiin onnellisena sohvalla, mä olin ostanut kirjankin itselleni ja ajattelin, että meneehän se yö näinkin. Syömistäkin oltiin yritetty hakea ja minä olin omilla ranskan taidoillani yrittänyt saada ostettua jostain pienestä kioskista sämpylät, mutta eihän siitä mitään tullut. En tiedä, mitä mä lopulta tilasin, mutta jotkut sämpylät sentään saatiin. Vaikka eihän ne todellakaan koko yötä nälkää poissa pitäneet.. Jossain vaiheessa samaan paikkaan tupsahti koneellinen suomalaisia, niitten lento oli peruttu. Jännitys nosti päätään - peruttiinko se lento sen lakon takia? Ei ollut kuitenkaan kyse siitä vaan lentokoneessa oli tekninen vika ja näinollen se koneellinen suomalaisia jäi myös CDG:lle jumiin.

Kaikki oli meidän osalta kuitenki hyvin, kunnes vartija tuli karjasemaan (kirjaimmellisesti), että ei saada olla siellä missä ollaan, ulos vaan. Lähdettiin sitten sieltä alueelta vähän tyhmänä pois, koska alunperin siellä sai olla. Myöhemmin kuultiin, että joitakin suomalaisia oli jopa uhattu poliisilla, jos ne ei lähde sieltä pois. Siirryttiin sitten muualle, mutta kun kentällä on edelleen se koneellinen suomalaisia ja monia muita, joiden lennot on peruttu niin penkkitila oli vähissä. Kaikki kaupat oli kiinni ja myöhemmin myös vessat laitettiin lukkoon. Ihan uskomatonta.

Vähän jo itketti ja nauratti, kun kaikki suomalaiset maattiin samalla penkkirevillä, osa jaksoi taistella ”Finnairin” infopisteen kanssa yli puolille öin hotellipaikasta (koska siellä oli se lakko, kaikki hotellit ja hostellit oli täynnä, mihinkään ei päässyt). Oli kamalan kylmä, meidän ohitse meni ehkä sata kertaa samat kaksi koditonta ja kieltämättä olo ei ollut sellainen, että tekisi mieli kamalasti nukkua, kun tavarat oli kuitenkin siinä vieressä koko ajan ja niitä ei haluttu jättää vartioimatta. Aamuyöstä sitten viimein päästiin takaisin check-inin alueelle ja päästiin takaisin sohville, mutta mulla ei ainakaan tullut nukkumisesta vieläkään mitään. Kun sitten en ollut syönyt enkä juonut enkä myöskään nukkunut niin olo alkoi olla todella kiukkuinen siinä vaiheessa, kun sitä check-iniä saattoi rueta tekemään.

Saatiin kuitenkin tehtyä check-in sekä turvatarkastus, porttikin löytyi sitten lopulta ihan nopeasti. Finnairin kone oli pieni ja kylmä, mutta pysyi ilmassa ja me päästiin onnellisesti, mutta väsyneesti takaisin Suomeen. Toki nämä asiat olisi voinut tapahtua ihan millä tahansa muullakin kentällä, mutta mulle jäi kyllä niin kylmä kuva koko CDG:stä, että en taatusti sitä kautta lennä jatkossa, jos ei ihan pakko ole.

Oottekos te seikkaileet CDG:ssä, oliko millainen kokemus? Muhun saa valaa uskoa siitä, että tuolle kentälle voi antaa vielä toisen mahdollisuuden!

Hengissä ollaan

Vähän alkaa jo hävettää tämä bloggaamattomuus, mutta onneksi vain vähän. Tekisi mieli syyttää hyviä kelejä ja kaikkia juttuja, joita on tullut tehtyä, mutta kyllä se syy on loppujen lopuksi siinä, että mun tietokone ei sovi bloggaamiseen. Ei sitten yhtään. 

Aina, kun avaan Bloggerin ja aloitin blogitekstin kirjoittamisen, netti katkeaa ihan samantien. Yhtäkkiä Blogger ei tallenna mun tekstejä ja jos pääsen esikatselu vaiheeseen niin ruutuun pamahtaa "Verkkosivuun ei saa yhteyttä" teksti. Kuvien laittaminen on siis ihan mahdotonta ja mä oon monta kertaa miettinyt, että mitähän sitä nyt. Vika ei siis ole nettiyhteydessä vaan tässä tietokoneessa, tämä tilttailee aika huolellisesti tuon netin kanssa päivittäin, vaikka kännykällä, tabletilla ja kämppiksen koneella netti toimii normaalisti.

Yritän nyt kuitenkin hyödyntää ne hetket, jolloin tämä netti toimii ja ajastaa postauksia, jotta täällä on edes joskus jotain elämää. En halua lopettaa bloggaamista ja asiaa kyllä löytyy, mutta ei vain nyt ole taas ollut tietotekniikka minun puolella.

Jotta tämä nyt ei mene ihan tietokoneen herjaus puheeksi niin todettakoon, että ensi viikolla alkaa taas koulu ja ihan suoraan sanottuna, mua hirvittää. Tekemistä on ihan kamalasti jo nyt ja lukujärjestys saa huutamaan mut jo nyt armoa. Saa nähdä, miten tästä syksystä selviää, kun pitäisi vielä kurssien lisäksi keksiä, missä ja milloin tekee harjoittelun ja mistä mahtaisi tehdä opinnäytetyön. 

Stressin taso on aika käsinkosketeltava tällä hetkellä, mutta ehkäpä tästä taas selvitään. Ja jos vaikka pääsisi joskus taas bloggaamaan kunnolla niin saisi purettua näitä ajatuksia tännekkin enemmän. 

Es mi mundo, tu mundo, el mundo de nosotros

Kesäloma on mennyt ihan kamalalla vauhdilla ja kohta sitä ollaan taas koulun penkillä. Kun kesäloma on huristellut kamalaa vauhtia ohitse niin samalla on tullut vilkaistua, että millon blogia on tullut päiviteltyä viimeksi - hups, kesäkuun puolella. 

Sovitaanko vaikka niin, että blogi on ollut mun mukana kesälomalla ja pikkuhiljaa me tälleen yhdessä palaillaan takaisin arkeen?

Espanja-postaukset on jääneet mun kesäloman myötä, mutta ne on kyllä tulossa. Espanjan lisäksi kerkesin tässä välissä pyörähtää myös Virossa ja täällä en olekkaan tainnut sanoa, että uusia matkojakin on suunnitelmissa. Jos vain rahatilanne sallii niin ennen koulun alkua haluaisin lähteä uudestaan Viroon ja marraskuussa lähdetään E:n kanssa Irlantiin. Uusia matkoja miettiessä mielessä pyörii myös tuleva kevät.

Mä olen kaikille suureen ääneen julistanut, että minähän lähden Venäjälle harjoitteluun ja teen siellä opinnäytetyön. Se on ollut the plan niin pitkään kuin mä vaan muistan, mutta nyt mua alkaa epäilyttää sittenkin. Ai miksi? No... Koska uutiset. Ukraina vs. Venäjä vaan jatkuu ja jatkuu, nyt siellä putoilee jo lentokoneetkin alas. Tietenkään vielä ei ole varmuutta siitä, kuka sen koneen pudotti ja miksi, mutta kyllä mua hirvittää. Kolme kuukautta noin epävarmassa ympäristössä on ihan pirun pitkä aika. Ihan oikeastiko mä haluan lähteä sinne vailla täyttä varmuutta, että pääseekö sieltä edes takaisin?

Tiiättekö siis, mitä mä oon miettinyt?

Entä jos sitä hautaisikin aiemmat suunnitelmat kokonaan ja tekisi ihan uudet tilalle?

Puolitosissani oon miettinyt tätä asiaa jo aiemminkin, mutta eilen rupesin miettimään ihan kunnolla. Jos mä nyt kuitenkin tekisin sen toisen harjoittelun ja opparin Espanjassa. Eikä ihan missä tahansa Espanjassa vaan Barcelonassa. Joku siellä Barcelonassa vaan huutelee mua takaisin ja mä oon miettinyt, että eikö mun nyt olisi järkeä opetella se espanja kunnolla, eikä sekoittaa sitä jollain venäjällä, ja ihan oikeasti kuunnella sitä kuuluisaa sydämen ääntä ja lähteä Barcelonaa?

Tavallaan haluan Venäjälle enemmän kuin mitään muuta, mä haluan oppia sen maan kulttuurin, ihmisten tavat, sen kielen. Tänään juteltiin äitin kanssa tästä aiheesta ja äiti totesi, että kerkeäähän sen venäjän oppia myöhemminkin. No niinhän sen kerkeää. Kyllähän sinne voi lähteä silloinkin, kun maailman tilanne on vähän vakaampi.

Vaikeita asioita ja päätöksiä pitäisi rueta tekemään syyskuussa. Melkein hirvittää pelkkä ajatus, mutta onhan tässä vielä vähän yli kuukausi miettiä ja ajatella..

Kotona jälleen

Niin se kuukausi vain hurahti ohitse ja taas ollaan kotona. Ja mikä hauskinta, lähtiessä satoi vettä ja niin muuten sataa nytkin. No, ihan kivaa vaihtelua siihen kaikkeen helteeseen.

Nettiyhteys minulta sieltä paikan päältä löytyi, mutta rehellisyyden nimissä, mä kaipasin pienen tauon kirjoittamisesta. Tabletilla bloggaaminen on muutenkin todella hankalaa ainakin minun mielestä, joten jätin kirjoittelut suosiolla kotiin. Muistiinpanoja kyllä tein ja materiaalia löytyy paljon tuleviin postauksiin, joten kaikenlaista kivaa luettavaa on tiedossa kunhan tästä rupean näitä muistiinpanoja purkamaan!

Matka itsessään meni kivasti. Aurinkoa ja hyvää ruokaa riitti, shoppailin ihan liikaa ja oli niin kotoisa olo. Käytiin loppujen lopuksi vain lähikaupungeissa eli Fuengirolassa, Torremolinoksessa ja Malagassa. Matkat Pariisin kautta meni myös hyvin, tosin Pariisin kierrän jatkossa todella kaukaa. Siitäkin on oma postauksensa tulossa myöhemmin.

Mitenkäs kesä on siellä ruudun toisella puolella alkanut? 

Kotimaa kun taakse jää

Tänään alkaa siis matka kohti Espanjaa. Lähdetään äidin ja siskon kanssa tänään yöbussilla Helsinkiin, aamulla lähtee lento Pariisiin ja huomenna illalla (kepee 10 tunnin odottelu tiedossa Pariisissa) lähtee lento kohti Malagaa. Malagasta sitten vielä Benalmadenaan ja siellä ollaan varmaankin keskiviikon puolella yöllä.. Pitkä matka tiedossa, mutta onneksi loma kestää kuukauden, joten ehkä tuon matkustusvaiheen kestää. 

Näin kauniin kesäiset maisemat jää Kuopioon, joten en nyt varsinaisesti voi sanoa, että harmittaisi lähteä.. Toisaalta oon kyllä ihan tyytyväinen, että tuo matka kestää "vain" kuukauden, kerkeää tänä vuonna kokea vähän Suomen kesääkin. Mutta, hieman hiljaiseloa tiedossa, päivittelen reissun päältä sen minkä pystyn, kerkeän ja jaksan :)

Damn, I used to love this view

Edellisen postauksen kommenteista voi varmasti jo pitkälti päätellä, että mihin seuraava matka sijoittuu, mutta kerrotaampas nyt tälleen ihan kaikille, että missä minä seikkailen kymmenen päivän päästä. Mä oon nimittäin lähdössä - rumpujen pärinää - Espanjaan! Vieläpä suhteellisen samoille nurkille kuin missä viime kesäni vietin eli tällä kertaa mennään Benalmadenaan. Benalmadenahan sijaitsee suurinpiirtein Malagan ja Fuengirolan välissä, joten tutuilla nurkilla ollaan. Kyseisessä kaupungissa en tosin viime kesänä käynyt, mutta ohitse siitä menin aina Malagan suuntaan mennessä. Koska tuolla seudulla nyt sitten olen niin Fuengirolassakin tulee varmasti pyörähdettyä matkan aikana.

Reissuun lähden siis 27. päivä tätä kuuta ja Suomeen palailen takaisin 25. kesäkuuta - tai jos ihan tarkkoja ollaan niin Suomessa olen vasta seuraavana päivänä eli omana synttäripäivänäni. Matkaan lähden äitini ja siskoni kanssa ja reissu alkaa bussimatkalla Helsinkiin, sieltä Pariisiin (jossa on semmonen 15h hengailu edessä, jippii..!) ja sieltä lopulta Malagan kautta Benalmadenaan. Pitkä matka edessä ja samanlainen reissu pitäisi tehdä sitten takaisin päin tullessa. 

Benalmadenasta ollaan vuokrattu asunto ja siitä kerron varmasti reissun aikana/jälkeen lisää. Asunnosta pitäisi löytyä internetyhteys, mutta mun luotto tuon alueen nettiin ei ole viime kesän jälkeen kamalan korkealla.. Postaustahdista en siis osaa sanoa juuta enkä jaata, jos kerkeän niin ajastan postauksia tuolle ajalle ennen lähtöä. Jos kuitenkaan aika ei riitä ja paikan päältä en pääse postailemaan niin Espanja juttuja tulee varmasti kyllästymiseen saakka sitten kesäkuun lopussa kotiinpaluun jälkeen :)

Niin ja jos en postauksia kerkeä tehdä niin epäilen, että Instagramia päivitän jokatapauksessa, joten jos et vielä seuraa minua siellä niin nyt kannattaa etsiä nimimerkki jennidue. Sieltä tulee ainakin löytymään kuvamateriaalia matkan varrelta :)

Here we go again

Kuten mä oon täällä höpissyt niin matkakuume on ollut ihan mieletön siitä lähtien, kun palasin helmikuussa Suomeen. Matkoja tuli katseltua, suunnitelmia tehtiin ja olisin ollut lähdössä vähän joka suuntaan. Uutta matkaa alettiin miettiä ihan tosissaan maaliskuussa, mutta koska mikään ei ollut varmaa, en halunnut siitä täälläkään puhua. Toissapäivänä sitten varattiin lentoliput ja vähän päälle kahden viikon päästä matka alkaa Helsingin kautta johonkin päin maailmaa.

Ai minne mä lähden? Miten pitkäksi aikaa?

Nyt mä oon niin ärsyttävällä tuulella, että heitetäämpäs tämmöinen sunnuntaiarvoitus - mihin minä oon matkalla? ;) Arvata saa, katsotaan, saako joku maan, kaupungin ja ehkäpä matkan pituudenkin oikein.

(Facebook-kaverit, älkää tulko heti pilaamaan iloa ja kertomaan! :D)

If you close your eyes, does it almost feel like you've been here before?

Aina välillä mä kaipaan yhtäkkiä Barcelonaa. Espanja on mielessä lähes päivittäin ja ikävä takaisin on kova, mutta silti välillä tuntuu, ettei siellä koskaan olisi ollutkaan. Tällä hetkellä niin Espanja kuin Barcelonakin tuntuu todella kaukaiselta ajatukselta ja on hassua ajatella, että siitä on kohta kolme kuukautta, kun minä palasin takaisin Suomeen.

Mitä minä sitten sieltä kaipaan?

Ihan arkisia asioita. Sitä, kun kävelin kotoa Plaza Espanyalle ja odottelin ihmispaljoudessa metroa. Sitä, kun sovittiin E:n kanssa, että nähdään Plaza Catalunyalla Hard Rock Cafen edessä ja mentiin syömään Santa Anaan. Tai vaikkapa sitä, kun pyörittiin kaupungilla, päädyttiin aina Claire'sille ja ostettiin kolme kahden hinnalla tarjouksella korvakoruja.

Jollain tapaa kaipaan myös minun asuntoa. Sitä, kun aamulla naapurin mummeli höpisi miehelleen niin kovaa, että minä kuulin niiden höpinät omaan huoneeseen. Tai kun aina sai jännittää, laittoiko alakerran "vahtimestari"rouva mun postit takaisin Suomeen vai saisinko ne kerralla itselleni.

Ikävä on myös kreikkalaista mansikka- ja stracciatellajogurttia sekä naapurileipomon kroisantteja. Ja sitä kun ihmiset hymyili tai vaihtoehtoisesti katsoivat kuin hullua, kun viiletin helmikuussa t-paita päällä menemään paikallisten kävellessä vielä toppatakeissa. Oli myös ihanaa aurinkoisena päivänä mennä Arenas de Barcelona ostarille, mennä kattotasanteelle ja vain katsella ympäriinsä Plaza Espanyalla.

Olihan sekin hauskaa, että koululla ihmiset moikkaili ja kohta naureskeltiin E:n kanssa, että kukahan tuo taas oli. Oli outoa, että ihmiset tiesi meidät, mutta me ei niitä.

Vaikka kaikki ei Barcelona aikoina mennytkään ihan niinkuin siellä kuuluisassa Strömsössä niin ikävä mulla on.

Kodit Fuengirolassa

Mua on aina välillä pyydetty kertomaan mun Espanjan kodeista ja monta kertaa mun on kyllä pitänyt, mutta jotenkin se aihe on sitten aina jäänyt. Jotenkin on tuntunut hassulta rueta kuvaamaan omaa kotia siinä mielessä, että siitä kirjoittelisi blogiin ja en vain ole oikein halunnut sen kummemmin selittää, missä sitä oikein asutaan ja niin pois päin. Nyt kun oon kuitenkin Suomessa ollut jo hyvän aikaa ja selailin Espanja kuvia niin ajattelin, että no, miksipäs ei. Mulla kuitenkin noita kuvia on muutamia mun asumuksista, joten kaipa nuo voi tännekkin heitellä, kun en enää niissä asu.

Fugeen muuttaessahan minä muutin ensimmäisenä hostelliin. Lähtö tuli niin nopeasti, että en kerennyt asuntoa muualta saamaan ja ajattelin, että kyllä minä sieltä hostellista käsin jonkun kodin itselleni löydän. Helpommin sanottu kuin tehty..

Hostellin nimeä en sano, tunnistaa kuka tunnistaa. Huone oli siis todella pieni yhden hengen huone, mutta empä minä sen parempaa odottanutkaan. Huoneessa oli sänky, kirjoituspöytä, pieni vaatekaappi, pieni jääkaappi ja kylpyhuone. Tuo mun laukku ei mahtunut minnekkään ja koska etsin koko ajan asuntoa niin en vaatteita laittanut vaatekaappiin ja yleensä mun huoneen lattia näytti siltä, että tavarat oli tuon alimman kuvan mukaisesti leviteltynä ees taas ja suurinpiirtein hypin ovelta sängylle. Ihan mielenkiintoinen kokemus ja jollain kierolla tavalla mulla on jopa tuota omaa rakasta koppia ikävä.

 

 No, sitten minä sain oman asunnon. Pikkuinen yksiö merenrannalta viidennestä kerroksesta. Naapurissa asui suomalainen perhe, joiden kanssa minä jaoin parvekkeen. En nähtävästi ole älynnyt kuvaa ottaa, mutta mun ulko-ovi oli semmoinen rullattava automaattiovi, mikä on monesti autotalleissa. Oli siinä myös lasiovet, mutta pois lähtiessä laitoin aina sen rullattavan oven siihen eteen ja öisin kans laitoin sen siihen paikoilleen. Tuo asunto oli pieni, mutta kodikas ja mä tykkäsin ihan kamalasti asua tuolla. Olihan tuolta tietysti matkaa Los Bolichesiin, koska tuo oli aikalailla Torreblancan rajalla, mutta kiva tuolta oli kävellä. Maisemat tuli tutuiksi ja samoin myös kaikki kaupat siinä matkan varrella...

 

Tuommoisissa paikoissa tuli siis asuttua Fuengirolassa ja Barcelonan kämpälle ajattelin pyhittää kokonaan oman postauksensa, koska siitä nyt on muutama sana enemmän sanottavana, niin hyvässä kuin pahassa.