Casa Batlló, La Sagrada Familia ja Catedral de Barcelona

Viikonlopun turistihetket saa taas jatkoa. Tällä kertaa suunnitelmissa oli käydä katsomassa La Sagrada Familia, mutta siinä samalla sitten tuli katseltua vähän muutakin. Tuon Casa Batllón ohi kävelen noin miljoona kertaa päivässä, koska siinä vieressä sattuu olemaan metropysäkin, josta mä kuljen, kun meen kouluun ja lähden kotiin.

Casa Battló löytyy Eixamplen kaupunginosasta ja se on Antoni Gaudinin (sekä Josep Maria Jujolin) suunnittelema rakennus. Mä oon tyytynyt ihastelemaan tuota ihan vain ulkoa päin, vaikka sisällekkin pääsisi, lipun hinta on muistaakseni noin 20 euroa. Casa Battlólle pääsee ainakin metrolle vihreää L3 - linjaa käyttäen, pysäkkinä Passeig de Gracia. Lisää tietoa Casa Battlósta löytyy esim. täältä.

Päivän varsinainen kohde oli La Sagrada Familia. Tämäkin on Antoni Gaudinin suunnittelma ja sijaitsee myöskin Eixamplessa. Metrolle tänne pääsee ainakin violetilla L2 - linjalla, pysäkin nimi on Sagrada Familia. La Sagrada Familia on minun mielestä siitä hauska, että sen rakentaminen on aloitettu 1882, mutta sepäs ei ole vieläkään valmis. Wikipedia kertoo, että Gaudini suunnitteli kirkkoa nelisenkymmentä vuotta ja viimeiset 16 elinvuottaan hän asui kirkossa. Valmistumiseen pitäisi mennä vielä ainakin parikymmentä vuotta, joten ihan pienestä urakasta ei ole kyse. Tännekkin olisi päässyt sisälle, mutta pihiys iski - nyt kun katselin niin lippuja on useampia erilaisia ja hinnat pyörii noin 15-20 euron välillä. Lisätietoa täältä.

Koska tuolla La Sagrada Familialla menikin vähemmän aikaa kuin suunniteltiin niin jostain piti vielä repäistä joku vierailun kohde ja päädyttiin sitten Catedral de Barcelonalle. Ihan suunnitelmien mukaan sekään reissu ei mennyt, sillä siellä alueella oli menossa jonkin sortin markkinat, ilmeisesti ne liittyi kuitenkin ruokaan ja viiniin. Markkinoiden nimi on Mercat de Mercats ja jonkin aikaa me siellä alueella pyörittiin, mutta livahdettiin sitten lopulta muualle. Siitä katedraalista voi lukea paremmin esim. täältä.

Päiväretki Parc Güelliin (+ uusi ulkoasu)

Nyt kun ollaan taas Bloggerin kanssa suurinpiirtein samaa mieltä tämän blogin ulkoasusta niin kirjoittaminenkin on taas huomattavasti mukavampaa.

Me ollaan nyt E:n kanssa yritetty joka viikonloppu tehdä jotain ja tutustua täällä paikkoihin. Ensimmäisen sunnuntain retkikohde oli La Rambla (jossa on sittemmin tullut käytyä useastikkin), sitä seuraava ranta ja eilen sitten lähdettiin katsomaan Parc Güell. 

Parc Güell on Antoni Gaudinin suunnittelema puisto, joka on kuulunut vuodesta 1984 lähtien Unescon maailmanperintöluetteloon. Puisto sijaitsee Muntanya Peladalla, Gracian kaupunginosassa. Puistoon pääsee esimerkiksi Plaza Catalunyalta bussilla numero 24 ja lipun hinta on muistaakseni 2e. Itse käytin omaa metrolippua tuohon matkaan, joten ihan varma en tuosta hinnasta ole. Enemmän tietoa Parc Güellista löytää mm. täältä.

Kaiken kaikkiaan puisto oli tosi hieno paikka, mutta koska oli sunnuntai ja lämmin aurinkoinen päivä, koko puisto oli ihan täynnä ihmisiä. Myös kaupustelijoita oli todella paljon, mutta ne saivat onneksi kyytiä, kun poliisit ilmestyi paikalle. Ajateltiin kuitenkin E:n kanssa, että voitaisiin mennä tuonne joskus uudestaan ja yrittää ajoittaa reissu niin, ettei siellä olisi ihan noin paljon porukka, koska nyt esimerkiksi valokuvien ottaminen oli vaikeaa, kun ihmisiä oli kuin muurahaisia ja koko ajan olit jonkun toisen kameran edessä. Mutta summasummarum, käymisen arvoinen paikka.

Angst

Mulla nyt ei varsinasesti ole viime aikoina nämä ulkomaan matkat menneet ihan putkeen. Helmikuussa Berliinissä iski oksennustauti, kesäkuussa Fuengirolassa jalka paloi niin pahasti, että piti käydä lääkärissä, heinäkuussa vierailin taas Fuengirolassa lääkärin luona, sillä kertaa diagnoosina mm. korvatulehdus ja kotiin lähdin kolmien eri lääkkeiden kanssa. Tänne tullessa ongelmat sitten jatkui. Olin ollut täällä muutaman päivän, kun pankista soitettiin, että mun pankkitunnukset on varastettu ja kortti on ottaa pois käytöstä. Uusi kortti lähetettiin tänne - arvatkaa huvikseen, onko tullut vielä perille?

Nyt sitten on taas uusi ongelma edessä. Maanantaina mulla alkoi jomottaa suuhun jonnekkin viisaudenhampaan kohdalle. Ajattelin, että kyllä se menee ohi. Eilen sama jatkui ja illalla löysin tuolta suusta jonkun läikän, joka ei näyttänyt kamalan kivalta. Tänään olo ei ollut parempi, päinvastoin. Nielaseminen sattui, syömistä ei voinut edes harkita, suuhun jomotti koko ajan. Tiedossa oli siis taas lääkärireissu. Itse lääkärireissu oli ihan älytön ja siitä voisin kirjoittaa tarkemmin, kunhan saan E:ltä kuvamateriaalia aiheesta. Nyt sanottakoon sen verran, että joku tulehdus tuolta suusta löytyi - en tiedä sen tarkemmin, että onko se vika hampaassa, ikenessä vai missä, mutta jossain kuitenkin. Sain antibiootit ja parit särkylääkkeet.

Nämä vastoinkäymiset voisi kyllä pikkuhiljaa rueta loppumaan, alkaa hymy hyytyä jo multakin. 

Koti-ikävä

 Mitä jos tulee koti-ikävä?

Tuommoisella lauseella on päädytty näköjään mun blogiin asti. Tuo lause vähän jätti miettimään, sillä koti-ikävästä on ollut puhetta vähän kaikkien kanssa viime aikoina. Se koti-ikävän pelko oikeastaan tuntuu olevan monella mielessä jo ennen matkaa lähtöä – niinhän se oli myös minulla.

Yleistän nyt raa'asti sanomalla, että monet ihmiset pääsee koti-ikävän lähtiessään ulkomaille pidemmäksi aikaa. Toki kaikille ei käy niin, mutta esimerkiksi minä oon aina ollut sellainen, jolle on tullut ikävä lyhyemmälläkin matkalla, saatikka sitten, kun reissussa ollaan pidempään.

Kun mä aikoinaan lähdin Tanskaan, meillä oli ensimmäisenä Yfu:n järkkäämä leiri, jossa tutustuttiin Tanskan kulttuuriin, kieleen, muihin vaihto-oppilaisiin ja kaikkea muuta vastaavaa. Mä voin suoraan sanoa, että vaikka siellä leirillä oli ihan huippua niin kyllä mulla oli myös ikävä kotiin. Välillä mä istuin itsekseni ja kesken tanskan kielen oppituntien mä karkasin välillä vessaan ja nyyhkytin aikana, kunnes onnistuin kokoamaan itseni ja palasin takaisin muiden luokse. Ei se mitään helppoa ollut – 17-vuotiaana ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla, eikä kielitaidon taso vielä kauheasti päätä huimannut.

  

Mä olen aina ollut sellainen, että en osaa myöntää sitä ikävää kunnolla. Jos joku kysyy, että onko ikävä niin mä kiertelen ja kaartelen ja lopulta töksäytän, että no ei sitten yhtään, ihanaa olla poissa kotoa. Sehän ei tietenkään ole totuus. Aiemmassa Fuengirola-postauksessa jo selitinkin siitä, että ensimmäiset päivät oli vaikeita – koti-ikävä painoi ja koko lähtö tuntui ihan älyttömältä idealta. Kieltämättä myös täällä Barcelonassa tuli alkuun koettua samoja tunteita, eikä asiaa auttanut kamalasti se, että olin vähän aikaa kotona Fuengirolan ja Barcelonan reissujen välissä.

No mikä siihen koti-ikävään sitten auttaa? Varsinkin Tanskassa ollessa mun aluevalvoja ja tukihenkilöt hoki, että kotiin ei ainakaan kannata ottaa yhteyttä, kun ikävä iskee. Toki siinä on pointtinsa ja monella se varmaan pahentaa tilannetta, mutta mulla se on oikeastaan päinvastoin. Kun mä olin siellä Tanskassa ja mulla oli meneillään pahimmat kriisit ja isäntäperhe oli lähtenyt vaihtoon, mun ystävä K oli vanhempiensa käymässä Tanskassa ja me sovittiin näkevämme – se oli oikeastaan jo sovittu ennen sitä perheen vaihtumista, mutta asiat sitten meni vähän eri tavalla. No, jokatapauksessa me nähtiin, vaikka mun aluevalvoja oli sitä mieltä, että se on huono idea. Me nähtiin ja voin sanoa, että mulla oli sen jälkeen ihan mahtava olo. Oli ihana nähdä tuttuja ihmisiä ja se vähän valoi uskoa siihen, että mä pärjään sittenkin. Kun mä seuraavana päivänä pelasin aluevalvojan luokse, hän sanoi olevansa yllättynyt siitä, miten hyvällä tuulella mä oon – hän oli ollut varma, että mä lähden ensimmäisellä lennolla takaisin Suomeen K:n tapaamisen takia, mutta ehei. Aluevalvojanikin oli sitä mieltä, että se tapaaminen teki mulle vain ja ainoastaan hyvää.

 

Jos mulle siis iskee ikävä, mä yritän keksiä jotain kivaa tekemistä – lähden lenkille, kiertelen paikkoja muuten vain tai sitten ihan yksinkertaisesti juttelen jonkun tutun ihmisen kanssa. Kun mä olin Tanskassa, mun toinen isäntäperhe rajoitti mun yhteydenpitoa Suomeen paljon – mä en saanut olla kuin puoli tuntia päivässä koneella (hyvällä tuurilla tunnin) ja loppuvaiheessa mua kiellettiin

yhteydenotto Suomeen kokonaan, koska ”se vain pahentaisi asioita”. Nimenomaan se yhteydenottamattomuus teki mun olosta ihan surkean – musta oli kamalaa, kun en saanut jutella perheen ja ystävien kanssa.

Joku pointti mulla tässä tekstissä taisi olla, mutta se kyllä hävisi samantien, kun aloitin kirjoittamisen. Jokainen käsittelee koti-ikävää eri tavalla ja mä sanoisin siihen ohjeeksi sen, että jos se ikävä iskee, niin ei missään nimessä kannata luovuttaa ja varata samantien lentoa takaisin kotiin. Ikävä kuuluu asiaan ja ikävästä pääsee yli – mulla on auttanut se, että mä olen saanut puhua asiasta muiden kanssa ja mä olen oikeasti kehitellyt jotain tekemistä, enkä vain ole istunut kotona murjottamassa ja itkemässä ikävää. Nyt mä myös koitan olla ajattelematta Suomea liikaa – toki mä odotan jo nyt Suomeen paluuta, mutta samalla mä tiedän, että sen aika ei ole vielä. Ennen paluuta mä haluan tehdä vielä monia asioita, joten kotiinpaluuta saadaan odotella helmikuun puoleen väliin asti – kyllä, mä tulen sittenkin kotiin helmikuussa.

 Ja tuohon kommenttiboksiin saa jokainen vapaasti kertoa omista kokemuksistaan liittyen koti-ikävään tai mihin tahansa vähänkään aihetta sivuavaan – kuuntelisin enemmän kuin mielelläni myös muiden kokemuksia!

Syvimmät pahoitteluni kärpäsen kakan kokoisista kuvista - isompana ne olisivat menneet sivupalkin päälle. Jos joku koodauksesta ymmärtävä haluaa auttaa mua tän blogin ulkoasun kanssa niin otan kaiken avun vastaan - syö kummasti motivaatioo kirjoitella, kun inhoaa blogin ulkoasua, eikä osaa itse sille tehdä mitään.

30 days challenge - day 8

Day 8: A three years old picture of you

Kolme vuotta sitten eli vuonna 2010 meikätyttö oli täyttänyt juuri 18. Aluksi vähän harmittelin, että tämä kuva on vain kolmen vuoden takaa, mutta sitten kun rupesin muistelemaan itseäni juuri täysi-ikäistyneenä niin onhan tässä muutosta vähän tapahtunut..

18-vuotiaana minä

... olin juuri aloittanut lukion viimeisen vuoden

... samaisena syksynä kirjoitin ensimmäiset ylioppilaskirjoitukseni, ensimmäisenä vuorossa oli historia (siitä tuli B) ja ruotsi (siitä tuli C)

... kesällä noin kuukausi syntymäpäivien jälkeen sain ajokortin

... helmikuussa oli penkkarit ja abiristeily

... olin päättänyt, että musta tulee psykologi, keväällä siis hain yliopstoon

... keväällä yo-kirjoitukset jatkui, sillä kertaa vuorossa oli englanti (siitä tuli B), matematiikka (lyhyt, B), psykologia (M), äidinkieli (C) ja terveystieto (B)

... maaliskuussa kävin Gran Canarialla ja ihastuin

... hiukset oli vielä syksyllä mustat, keväällä blondasin ne. Se oli virhe

Aika moni asia on muuttunut. Ei musta sitten psykologia tullut ja välivuosikin tuli lukion jälkeen, mutta hengissä selvittiin. 18-vuotiaana oli ihan mukavaa, mutta ihan mielelläni olen nyt jo kolme vuotta vanhempikin.

30 days challenge - day 7

Day 7: Your favorite food

Olisi niin mukavaa väittää, että mulla ei ole lempiruokaa, mutta jokainen minut vähänkin tunteva tietää, että se olisi valehtelua ja vielä aika räikeää sellaista. Mä olen todella nirso, mitä ruokaan tulee jo varsinkin opiskelijaelämän alettua mun ruokavalio on näyttänyt aika pitkälti samalta - kanaa, kanaa, kanaa ja vielä kerran kanaa eri muodoissa.

Kana on aina maistunut mulle ja tulee varmasti aina maistumaan. Kesän elin käytännössä katsoen kanalla, enkä mä oikein osannut vaihtaa tutusta ja turvallisesta pois - jos erehdyin syömään pizzaa niin sekin oli kanapizzaa. Minkäs sille mahtaa, että mä tykkään kanasta niin paljon ja mitäpä sitä hyvästä vaihtamaan pois.

Kahdesta ylemmästä kuvasta huomaakin erään kivan ruoka-aineen, josta valitin pari postausta alempana. Porkkanaahan siellä. En meinaa millään muistaa sanoa, että älkää pliis laittako porkkanaa salaattiin ja ruuan tullessa pöytään sitten tajuan, että hupsista, porkkanaahan siellä taas. No, salaatit on sitten jäänyt muutamaan kertaan syömättä...

Koulun aloitus

Tätä hetkeä varmasti jokainen on odottanut – no, ei ehkä jokainen, mutta minä ainakin. Mun koulu on vihdoinkin alkanut. Tätä on tosiaan odotettu ja odotettu, mutta onko odotukset sitten täyttyneet.. No, se on sitten asia erikseen.

Tuolla noi tunnit menee vähän hassusti eli opetusta on 9-14, sitten alkaa siesta ja opetus jatkuu 18-22. Koko ajan tosin ei tarvitse olla koulussa, yleensä opiskelijat valitsee, haluaako opiskella aamulla vai illalla. Me yritettiin ottaa tunnit aamulle, mutta koska me käytiin kaikkien neljän vuosikurssin kursseja niin tietysti tuli päällekkäisyyksiä, mikä tekee päivistä lievästi sanottuna ärsyttäviä, esim. eilen mulla oli koulua aamulla 9-12 ja seuraava tunti oli sitten 20-21. Motivaatio palata takaisin kouluun tunniksi ei ollut mitenkään kamalan korkealla ja jokainen voi sitten miettiä, että tuliko sinne enää mentyä...

Päivät ei sinänsä ole pitkiä, kun saattaa olla vain pari tuntia kerrallaan ja sitten taas illalla lisää, joten periaatteessa koulunkäynti ei ole raskasta, mutta espanjan kieli tekee siitä melko haastavaa. Tunneilla en tajua paljon mitään, sekin riippuu niin paljon esimerkiksi opettajan tavasta puhua. Joistakin opettajista saa tosi helposti selvää, mutta joillakin on niin vahva aksentti/murre, ettei siitä meinaa ymmärtää mitään. Sinänsä olen kyllä yllättynyt siitä, miten hyvin tätä espanjaa jo ymmärrän, mutta miinusta tietysti on se, etten osaa sitä niin paljoa puhua.

Eilen meillä oli myös niin sanottu espanjan lähtötasotesti. Mä ajattelin, että se on joku pieni koe, johon vähän jotain kirjotetaan, mutta kun eteen läntättiin kahdeksansivuinen kielioppikoe niin hymy meinasi vähän hyytyä – hetkellisesti, sitten alkoi jo naurattaa. En osannut varmasti mitään ja kun opettaja tarkisti sitä koetta, niin oli ihan hauska seurata kyseisen naisen ilmeitä :D Muutama ”oi oi oi” sieltä suusta kuului ja päätäkin pudisteltiin. Kokeeseen kuului myös suullinen osuus ja se menikin mun mielestä jo paljon paremmin kuin kirjallinen osuus.

Ihmisiin tutustuminen on myös melko haastavaa, kun sitä yhteistä kieltä ei oikeastaan ole. Monet kyllä moikkailee ja vähän jo jutteleekin tunneille, mutta vähäistä se silti on. Eilen markkinoinnin tunnilla meidän rehtori (joka opettaa kyseisestä ainetta) piti ihan kunnon esittelytilaisuudesta musta ja E:stä, mikä on tainnut sitten rohkaista muita jututtamaan meitä. Monet muut opettajat ei siis ole huomioinut meitä mitenkään ja eräskin teki aika selväksi, että meitä ei hänen kurssilleen kaivattaisi, mutta tämä rehtori on kyllä ihan älyttömän mukava ja vaikka vähän huvittikin se, miten innoissaan hän meidät esitteli, niin loppujen lopuksi se oli ihan hyvä veto. Tänäänkin markkinoinnin tunnilla monet ihmiset taas moikkailla meitä ja tulivat ihan juttelemaankin :) Jospa tämä tuttavuuksien teko tästä pikkuhiljaa alkaisi.

Kauheaa tohinaa tämä koulun alku on ollut, mutta hyvä niin. Tätä mun ”koti-ikävää” on myös auttanut, että E (ja myös J) on vihdoinkin täällä ja nyt mulla on oikeasti seuraa. Oon myös käynyt kahvittelemassa erään italialaisen vaihtarin kanssa, kämppiksenkin kanssa ollaan löydetty yhteinen sävel vihdoin. Kolmas kämppis puolestaan tulee tänne sunnuntaina tai maanantaina, joten ehkäpä meillä sitten synkkais hyvin.

Kamalasti olisi asiaa, mutta en oikein osaa kirjoittaa mistään, kun tuntuu, että postaukset on kamalaa sekamelskaa, kun asiaa on niin paljon, joten heitetäämpä pallo teille. Kysymys kuuluu: mistä asioista haluaisitte kuulla? Barcelonasta jotain? Koulun käynnistä enemmän? Mun espanjan opiskeluiden edistymisestä? Nyt saa ehdottaa postauksia!