Koti-ikävä

 Mitä jos tulee koti-ikävä?

Tuommoisella lauseella on päädytty näköjään mun blogiin asti. Tuo lause vähän jätti miettimään, sillä koti-ikävästä on ollut puhetta vähän kaikkien kanssa viime aikoina. Se koti-ikävän pelko oikeastaan tuntuu olevan monella mielessä jo ennen matkaa lähtöä – niinhän se oli myös minulla.

Yleistän nyt raa'asti sanomalla, että monet ihmiset pääsee koti-ikävän lähtiessään ulkomaille pidemmäksi aikaa. Toki kaikille ei käy niin, mutta esimerkiksi minä oon aina ollut sellainen, jolle on tullut ikävä lyhyemmälläkin matkalla, saatikka sitten, kun reissussa ollaan pidempään.

Kun mä aikoinaan lähdin Tanskaan, meillä oli ensimmäisenä Yfu:n järkkäämä leiri, jossa tutustuttiin Tanskan kulttuuriin, kieleen, muihin vaihto-oppilaisiin ja kaikkea muuta vastaavaa. Mä voin suoraan sanoa, että vaikka siellä leirillä oli ihan huippua niin kyllä mulla oli myös ikävä kotiin. Välillä mä istuin itsekseni ja kesken tanskan kielen oppituntien mä karkasin välillä vessaan ja nyyhkytin aikana, kunnes onnistuin kokoamaan itseni ja palasin takaisin muiden luokse. Ei se mitään helppoa ollut – 17-vuotiaana ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla, eikä kielitaidon taso vielä kauheasti päätä huimannut.

  

Mä olen aina ollut sellainen, että en osaa myöntää sitä ikävää kunnolla. Jos joku kysyy, että onko ikävä niin mä kiertelen ja kaartelen ja lopulta töksäytän, että no ei sitten yhtään, ihanaa olla poissa kotoa. Sehän ei tietenkään ole totuus. Aiemmassa Fuengirola-postauksessa jo selitinkin siitä, että ensimmäiset päivät oli vaikeita – koti-ikävä painoi ja koko lähtö tuntui ihan älyttömältä idealta. Kieltämättä myös täällä Barcelonassa tuli alkuun koettua samoja tunteita, eikä asiaa auttanut kamalasti se, että olin vähän aikaa kotona Fuengirolan ja Barcelonan reissujen välissä.

No mikä siihen koti-ikävään sitten auttaa? Varsinkin Tanskassa ollessa mun aluevalvoja ja tukihenkilöt hoki, että kotiin ei ainakaan kannata ottaa yhteyttä, kun ikävä iskee. Toki siinä on pointtinsa ja monella se varmaan pahentaa tilannetta, mutta mulla se on oikeastaan päinvastoin. Kun mä olin siellä Tanskassa ja mulla oli meneillään pahimmat kriisit ja isäntäperhe oli lähtenyt vaihtoon, mun ystävä K oli vanhempiensa käymässä Tanskassa ja me sovittiin näkevämme – se oli oikeastaan jo sovittu ennen sitä perheen vaihtumista, mutta asiat sitten meni vähän eri tavalla. No, jokatapauksessa me nähtiin, vaikka mun aluevalvoja oli sitä mieltä, että se on huono idea. Me nähtiin ja voin sanoa, että mulla oli sen jälkeen ihan mahtava olo. Oli ihana nähdä tuttuja ihmisiä ja se vähän valoi uskoa siihen, että mä pärjään sittenkin. Kun mä seuraavana päivänä pelasin aluevalvojan luokse, hän sanoi olevansa yllättynyt siitä, miten hyvällä tuulella mä oon – hän oli ollut varma, että mä lähden ensimmäisellä lennolla takaisin Suomeen K:n tapaamisen takia, mutta ehei. Aluevalvojanikin oli sitä mieltä, että se tapaaminen teki mulle vain ja ainoastaan hyvää.

 

Jos mulle siis iskee ikävä, mä yritän keksiä jotain kivaa tekemistä – lähden lenkille, kiertelen paikkoja muuten vain tai sitten ihan yksinkertaisesti juttelen jonkun tutun ihmisen kanssa. Kun mä olin Tanskassa, mun toinen isäntäperhe rajoitti mun yhteydenpitoa Suomeen paljon – mä en saanut olla kuin puoli tuntia päivässä koneella (hyvällä tuurilla tunnin) ja loppuvaiheessa mua kiellettiin

yhteydenotto Suomeen kokonaan, koska ”se vain pahentaisi asioita”. Nimenomaan se yhteydenottamattomuus teki mun olosta ihan surkean – musta oli kamalaa, kun en saanut jutella perheen ja ystävien kanssa.

Joku pointti mulla tässä tekstissä taisi olla, mutta se kyllä hävisi samantien, kun aloitin kirjoittamisen. Jokainen käsittelee koti-ikävää eri tavalla ja mä sanoisin siihen ohjeeksi sen, että jos se ikävä iskee, niin ei missään nimessä kannata luovuttaa ja varata samantien lentoa takaisin kotiin. Ikävä kuuluu asiaan ja ikävästä pääsee yli – mulla on auttanut se, että mä olen saanut puhua asiasta muiden kanssa ja mä olen oikeasti kehitellyt jotain tekemistä, enkä vain ole istunut kotona murjottamassa ja itkemässä ikävää. Nyt mä myös koitan olla ajattelematta Suomea liikaa – toki mä odotan jo nyt Suomeen paluuta, mutta samalla mä tiedän, että sen aika ei ole vielä. Ennen paluuta mä haluan tehdä vielä monia asioita, joten kotiinpaluuta saadaan odotella helmikuun puoleen väliin asti – kyllä, mä tulen sittenkin kotiin helmikuussa.

 Ja tuohon kommenttiboksiin saa jokainen vapaasti kertoa omista kokemuksistaan liittyen koti-ikävään tai mihin tahansa vähänkään aihetta sivuavaan – kuuntelisin enemmän kuin mielelläni myös muiden kokemuksia!

Syvimmät pahoitteluni kärpäsen kakan kokoisista kuvista - isompana ne olisivat menneet sivupalkin päälle. Jos joku koodauksesta ymmärtävä haluaa auttaa mua tän blogin ulkoasun kanssa niin otan kaiken avun vastaan - syö kummasti motivaatioo kirjoitella, kun inhoaa blogin ulkoasua, eikä osaa itse sille tehdä mitään.