Uusi blogi

Minun turhankin pitkään jatkunut blogihiljaisuus on viimein tullut päätökseensä ja jatkossa minun tekemisiäni pääsee seurailemaan täältä !

Tervetuloa seuraamaan uudistunutta Koska sydän sanoo niin - blogia :)

Väliaikaiset heipat

Tää asia on pyörinyt mun mielessä jo jonkin aikaa, mutta uskallus toteuttamiseen ei ole riittänyt. Mä oon aina tykännyt kirjoittamisesta – joskus nuorempana mä kirjoittelin jatkuvasti paperit ja vihkot täyteen jotain omia tarinoita, myöhemmin sama jatkui tietokoneella. Koulussa pidin aina novellimaisten aineiden kirjoittamisesta ja lukiossa opin tykkäämään ihan esseidenkin kirjoittamisesta. Kirjoittaminen on asia, josta mä olen aina tykännyt ja jossa mä olen hyvä.

Bloggaaminen tuli ensimmäistä kertaa kunnolla mukaan melkein kuusi vuotta sitten, kun olin lähdössä Tanskaan vaihto-oppilaaksi. Halusin silloin kirjotella vähän omia ajatuksiani ylös ja laittaa kuulumiset näkyville niin, että kaverit ja sukulaiset voi ne lukea jostain. Tanskasta paluun jälkeen bloggaaminen jäi, mutta aina se on mielessä pyörinyt. Sopivaa ideaa blogille ei tullut, joten homma jäi siihen. Lähemmäs kaksi vuotta sitten aloin pyöritellä mielessäni ideaa matkailuun liittyvästä blogista. Opinnot oli vasta alkaneet ja olin kovaa vauhtia lähdössä vaihtoon Espanjaan. Keväällä 2013 pistinkin tämän blogin pystyyn.

Paljon on tullut tehtyä ja koettua. Kirjoittaminen ei ole harrastuksena jäänyt mihinkään, mutta blogiin en saa tuotettua tekstiä enää niin usein kuin haluaisin. Usein tunnen huonoa omaa tuntoa siitä, että en ole kirjoittanut ja nykyään tuntuu olevan myös kamalasti paineita siitä, että osaanko kirjoittaa semmoista tekstiä, mitä tälläinen blogi vaatii. Nyt kun en ole maailmalla ollut niin tuntuu, että blogin aihealue ei vastaa semmoista, mistä haluaisin kirjoittaa. Matkustelusta pidän ja suunnittelen uusia reissuja jatkuvasti, mutta koska en reissaile jatkuvasti ja Espanjastakaan kukaan ei jaksa loputtomiin lukea niin kirjoittaminen on jäänyt.

Siitä päästäänkin sitten taas toiseen ongelmaan – mä haluan kirjoittaa pääsääntöisesti itseäni varten, mutta nykyään mietin yhä useammin sitä, mistä muut haluaa lukea ja jos kommentteja ei teksteihin tule niin heti ajattelen, että no nyt en osannutkaan kirjoittaa ja oompas tylsä bloggaaja. Tottakai mä bloggaajan ”pitää” vähän miettiä lukijoitaankin, mutta mulla se nyt on vähän lähtenyt väärille raitelle. Välillä bloggaaminen tuntuu jopa pakkopullalta, vaikka niin sen ei pitäisi mennä.

Asiat on nyt siis niin, että Koska sydän sanoo niin jää määrittelemättömälle tauolle. En sano, että lopetan, mutta en myöskään varmaksi osaa sanoa, milloin jatkan. Voi olla, että parin viikon päästä haluan jatkaa, voi olla, että vielä puolenkaan vuoden päästä ei huvita kirjoitella. Tämä päätös harmittaa mua todella paljon, mutta nyt tapahtuu blogin ulkopuolella niin paljon kaikkea, että jostain on pakko luopua. Koulu vie paljon aikaa ja mulla on koko ajn ihan kamala stressi kaikesta, eikä asiaa auta se, että mä vielä yritän pakottaa itseni kirjoittelemaan tännekkin.

Voi olla, että jos/kun palailen blogimaailmaan mukaan, teen uuden blogin. Tämän blogin ulkoasu häiritsee mua todella paljon enkä osaa tehdä sille yhtään mitään, joten parempi olisi ehkä aloittaa puhtaalta pöydältä. Jätän tekstit tänne ainakin toistaiseksi ja minun tekemisiäni voi vieläkin seurata Instagramista nimimerkillä jennidue. Jos/kun jossain vaiheessa palailen ja se uusi blogi ei toimi saman osoitteen alla, linkitän sen kyllä tänne, jos joku haluaa vielä mun juttuja lueskella.

Tämmöinen pieni ilmoitus siis tähän väliin. Kiitos jokaiselle lukijalle mukana pysymisestä ja hyvää syksyn jatkoa kaikille, palaillaan toivottavasti asiaan uudestaan myöhemmin!

Benalmadenan Sealife

Sarjassamme paikat, jotka varmasti herättää ajatuksia suuntaan, jos toiseenkin, mutta kun täällä kerta tuli käytyä niin ajattelin paikasta myös kirjoittaa.

Oltiin siis melkein koko loman ajan arvottu, että käydäänkö Sealifessa vai ei. Ensin ajateltiin, että käydään, sitten taas ei ja lopulta kuitenkin mentiin sinne toiseksi viimeisenä päivänä. Lippujen hintaa en enää muista, mutta lähes jokaisessa ostoskeskuksessa on alennuslippuja erilaisiin paikkoihin Aurinkorannikoiden alueella, joten sieltä mekin oltiin sitten otettu alennusliput Sealifeen, eikä maksettu täyttä hintaa. Kyseinen paikkahan siis sijaitsee Benalmadenan huvipursisataman vieressä/yhteydessä.

Minä en ihan kamalan innoissani ollut menossa tähän paikkaan, mutta myönnettäköön, että olihan se ihan hauska paikka. Eniten hirvitti ajatus putkesta, jossa yläpuolella lilluu haita, kilpikonnia ja ties mitä muita örkkejä. Vielä sen putken näkeminenkin nosti niskakarvat pystyyn, mutta olihan se lopulta iha siistin näköistä. Kuvat kertokoot puolestaan.

Ihan käymisen arvoinen paikka siis, vaikka en tuosta paikasta nyt välttämättä maksaisikaan uudestaan. Oli kuitenkin hienompi kuin mitä olin etukäteen olettanut.

Onko joku muukin sattunut käymään Benalmadenan Sealifessa?

Cucarachojen paluu

Mussa on eräs tietty piirre, joka saa ihmiset hihittelemään kerta toisensa jälkeen. Varmasti montakin, mutta yksi niistä nostaa päätään varsinkin kesäisin ja ulkomailla ollessa. Nyt jo minut hyvin tuntevat tietää, mistä puhutaan, osa varmasti arvailee. Ja oi kyllä, arvailut voi osua oikeaan – mä pelkään ihan helvetin paljon ötököitä.

Ihan sama puhutaanko nyt pienistä hämähäkeistä vai isoista ampiaisista, mä juoksen kiljuen karkuun. Ei ole kovinkaan montaa päivää siitä, kun oltiin äitin kanssa linja-autossa tulossa Matkuksesta kotiin ja bussissa sattui olemaan ampiainen. Mä ihan aikuisten oikeasti meinasin alkaa itkemään, kun olin pienessä tilassa sen pienen hirviön kanssa ja en päässyt sitä täydessä bussissa moottoritiellä karkuun.

No, nyt ei kuitenkaan puhuta Matkuksen bussin hirviöstä. Nyt puhutaan viime kesästä ja ystävistäni torakoista. Joku varmaan muistaakin toissa kesäisen torakkaepisodin, jossa siis kiljuin kuin kuolemaa tekevä omassa hostellihuoneessani ja hälyytin neljä randomia espanjalaista torakan jahtaamisoperaatioon keskellä yötä, enkä sitten nukkunut koko yönä. Tämä kaikki vietiin kesällä ihan uusilla sfääreille mun ja mun siskon ansiosta.

Meillä oli Benalmadenassa kaksio eli sieltä löytyi olohuone/keittiö, kylpyhuone, makuuhuone ja parveke. Mä ja sisko vallattiin makuuhuone, äiti nukkui olohuoneessa. Yhtenä yönä oltiin jo sängyssä pötköttelemässä, kumpikin taidettiin kännyköillä selata nettiä tms. Mä en ihan tarkkaan muista, miten tämä koko episodi alkoi, mutta yhtäkkiä sisko tuijotti vaatekaapin luokse, hyppäs sängylle seisomaan ja minä puolestani lattialle. Sisko huutaa, että hyppää sängylle ja minä huudan takaisin, että miks, mikä siellä oikein on. Sitten minäkin näin sen torakan ja kumpikin kiljuttiin niin kovaa kuin kurkusta lähti ja heti kun uskallettiin niin juostiin olohuoneen puolelle karkuun.

Äiti oli sitten meistä se rohkein, joka lähti myrkyn kanssa jahtaamaan sitä torakkaa ja aikansa äiti siellä huoneessa suihkutteli, ennenkuin se torakka löytyi kuolleena sängyn alta. Torakka viskattiin parvekkeelta alas, kaikki hyvin? Hah! Me jäätiin siskon kanssa norkoilemaan olohuoneeseen, kun kumpikaan ei uskallettu mennä takaisin makuuhuoneeseen ja aluksi siellä haisikin ihan kamalalle, kun koko huone oli täynnä torakkamyrkkyä. Norkoiltiin ties kuinka pitkälle aamuyöhön siellä olohuoneessa valot päällä, kunnes viimein uskaltauduttiin nukkumaan takaisin omaan sänkyyn.

Joko nyt kaikki olisi hyvin?

No ei varmasti. Pari yötä myöhemmin löytyi uusi torakka. Sama kiljumisepisodi ja sillon kieltäydyttiin enää menemästä takaisin sinne makuuhuoneeseen. Tehtiin vaihtokaupat keskellä yötä, äiti meni ”yhdeksi yöksi” (päätyi olemaan siellä loppuloman) makuuhuoneeseen ja me ängettiin ittemme sohvalle. Myrkytettiin koko kämppä, eikä uskallettu pitää ikkunoitakaan auki, joten nukuttiin sitten siellä myrkyn hajussa. Valvottiin taas ties minne asti, ennenkuin lopulta nukahdettiin.

Sama kiljuminen toistui taas muutamaa päivää myöhemmin, kun tällä kertaa löytyi jääkaapin edestä/alta kuollut torakka. Jo sen ensimmäisen torakan jälkeen oltiin alettu myrkyttää huoneita aina, kun lähdettiin jonnekkin ja vielä iltaisinkin varmuuden vuoksi. Haju oli siis ihan sanoinkuvaamaton ja mun piti pestä puhtaatkin vaatteet kotona vielä uudestaan, kun kaikki haisi sille myrkylle.. Sitä myrkkyä siis ihan oikeasti oli, mutta silti yhtenä yönä mun mennessä vessaan, vessan oven edestä löytyi torakka käpälät ojossa. Tai siltähän se ainakin halusi vaikuttaa, minä tuijottelin sitä torakkaa sängyltä pitkään ennenkuin tökin siskonkin hereille ja kun me siinä tuijoteltiin sitä torakkaa niin yhtäkkiä se pieni piru kääntyikin ympäri ja lähti juoksemaan! Siinä vaiheessa en enää tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa ja äiti sitten taas juoksi tappaamaan sen pirulaisen.

Voin kertoa, että tuon loman aikana ei kamalasti nukuttu, valvottiin joka yö todella myöhään, koska ei kerta kaikkiaan uskallettu nukkua ja valoja oli pakko pitää päällä. Säikähdettiin joka ikistä rapinaa ja petivaatteet kopisteltiin aina miljoona kertaa, ettei sieltä löydy mitään ylimääräistä. Jälkeen päin olen kuullut, että Aurinkorannikolla (ja kuulema ainakin myös Barcelonassa) oli tänä kesänä ihan älytön määrä torakoita jostain syystä eli kaipa ne myrkyt ei sitten vain riittänyt pitämään niitä kokonaan poissa.

Nyt jälkikäteen muisteltuna naurattaa, mutta sillon oli kyllä hupi kaukana. Onneksi näitä juttuja voi muistella ihan huumorin kanssa.

Plaza Mayor

Onko suunnitteilla matka jonnekkin Malaga-Fuengirola akselille? Haluatko shoppailla muuallakin kuin ed. mainituissa kaupungeissa samoissa ostoskeskuksissa? Tässäpä oiva vaihtoehto; Plaza Mayor!

Kyseinen ostoskeskus on tarkemmin sanottuna ulkoilmaostoskeskus ja sieltä löytyy melkolailla samat liikkeet kuin vähä joka kohdasta – Bershka, Zara, Kiko, Stradivarius, Blanco, Pimkie, Primor... Sanoisin kuitenkin, että tämä paikka on todellakin käymisen arvoinen jo ihan sen takia, että se on ihan älyttömän hieno. Mä tykkäsin tämän ostoskeskuksen ulkonäöstä ihan kamalan paljon ja ihmettelen, että en tähän paikkaan eksynyt kertaakaan, kun asuin Fuengirolassa vuosi sitten.

Plaza Mayorille pääsee helposti junalla. Matka maksaa noin pari euroa, riippuen mistä suunnasta tulee. Junia puolestaan lähtee muistaakseni parinkymmenen minuutin välein. Juna-aseman nimi on – rumpujen pärinää – Plaza Mayor ja asemalle tullessa ostoskeskuksen näkee samantien, eikä tarvitse tehdä muuta kuin ylittää tie ja olet oikeassa paikassa. Helppoa ja yksinkertaista.

Tämän kesänä aikana Plaza Mayor tuli enemmän kuin tutuksi, tuolla tuli käytyä useampaankin kertaan, kun sinne oli niin helppoa mennä. Yhden reissun aikana koettiin taas elämäni huvittavimpia hetkiä, kun yritin sönkötä espanjaksi - ja jopa onnistuin siinä! Benalmadenassa oli jostain syystä kaikki kaupat kiinni, joten päätettiin lähteä Plaza Mayorille. Juna-asemalla ruettiin kuitenkin miettimään, että onkohan sielläkin kaupat kiinni, joten minä sitten kipitin jonkun vartijan luokse.

Minä: Holaa, hablas ingles? (Hei, puhutko englantia?)

Vartija: Muy poquito.. Pero tu hablas español, no? (Hyvin vähän.. Mutta sinä puhut espanjaa?)

Minä: (hetken hiljaisuus) Siii...

No, sain sönkättyä asiani, vartija ymmärsi ja minä ymmärsin, että juhlat oli vaan Benskussa ja Plaza Mayorilla oli kaupat auki. Kiitin kauniisti, ostettiin junaliput ja mentiin odottelemaan junaa ja minä olin hymy korvissa varmaan loppupäivän, kun vihdoinkin joku ymmärsi, kun minä puhuin espanjaksi!

Turistit Tallinnassa osa 2

Koska tuo edellinen Tallinna postaus uhkasi venyä turhan pitkäksi, ajattelin jakaa tämän postauksen kahteen osaan. Ei tuo reissu nimittäin suinkaan vielä Õllesummeriin ja Hurtsiin loppunut.

Me oltiin jo etukäteen päätetty, että kerta Tallinnaan ollaan tultu niin sieltä ei kyllä rynnätä seuraavana päivänä kotiin. Niimpä me päätettiin seuraavana päivänä lähteä vielä vähän seikkailemaan Tallinnan keskustaan ja tarkemmin sanottuna Virukeskukseen ja Vanhaan kaupunkiin. Myönnettäköön, että tässä suhteessa olin vähän huono bloggaaja, en ottanut pahemmin kuvia. Mielessä kyllä kävi, mutta jotenkin sitä vain kerrankin halusi keskittyä enemmän siihen paikkojen katseluun ihan omin silmin eikä vain kameran linssin lävitse.

Mä en ollut pakannut paljon yhtään vaatetta mukaan (pieni laukku), joten kun se joku urpo edellisenä heitteli kaljat mun päälle, piti mun käydä ostamassa joku uusi neule. Semmoinen onneksi löytyi heti New Yorkerista ja päästiin sitten kiertelemään muitakin kauppoja. Jo ennen kauppojen kiertämistä oli kuitenkin tapahtunut jotain, mikä mua jäi ärsyttämään ihan älyttömän paljon. Oltiin tultu bussista ja menossa kohti Virukeskusta, kun joku epämääräisen näköinen mies pyöri siinä meidän lähistöllä. Se katseli meitä tosi pitkään, hivuttautui koko ajan lähemmäksi ja yhtäkkiä se mies käveli mun vierestä ja yritti napata mun laukun. Mä olin onneksi varautunut tähän ja puristin koko ajan laukusta tosi kovasti kiinni niin se mies ei onnistunut yrityksessään. Ärsyttämään kyllä jäi, mutta ajattelin, että ei noin kävisi uudestaan.

Myöhemmin etsittiin ruokapaikkaa ja päädyttiin loppujen lopuksi (taas) Hesburgeriin. Porukkaa oli ja ikävä kyllä saatiin huomata, että se aiempi mies oli norkoilemassa Hesburgerin ulkopuolella. Kun me mentiin sisälle niin se mies tuli perässä. Mentiin kassoille ja mietittiin, mitä tilataan ja se mies koko ajan norkoili meidän lähellä ja tuijotti meitä ihan suoraan, mutisten samalla jotain venäjäksi. Osoittelikin meitä vähän väliä ja jatkoi sitä venäjänkielistä höpinää. Se kierteli ja kaarteli siinä lähistöllä ja loppujen lopuksi me ei uskallettu vielä tilata mitään, kun ajateltiin, että se mies nappaa meiltä joko kukkaron tai laukun, kun tilataan jotain. Lähdettiin siis pois.

Siirryttiin tällä kertaa McDonaldsiin, mutta koska siellä oli niin paljon ihmisiä, päädyttiin takaisin Hesburgeriin. Se mies oli siellä edelleen, joten käyntiin norkoilemassa pihalla ja eiköhän sitten huomattu, että se mies lähti seuraamaan. Kierreltiin ja kaarreltiin vähän missä sattuu ja sitten livahdettiin takaisin Hesbugeriin, kun oltiin eksytetty se mies jonnekkin. Vähän kyllä oikeasti pelotti, koska se mies näytti siltä, että vetäisee vaikka puukon taskustaan. Ei onneksi tuon episodin jälkeen enää kyseistä miestä nähty uudestaan.

Lopulta päädyttiin sitten takaisin kämpälle, mutta lähdettiin myöhemmin uudestaan seikkailemaan keskustaan ja tällä kertaa päätettiin käydä katsomassa seuraavan aamun reitti satamaan. Siinä seikkaillessa sitten satuttiin löytämään myös Super-Alko ja vaikka mä en henkilökohtaisesti pidäkkään siitä, että blogeissa hehkutetaan alkoholia niin tää on taas sarjassamme Jenni evottaa ja tätä tarinaa ei vaan voi jättää pois. Mä alunperin ajattelin, että käydään vain pyörähtämässä ihan huvikseen kyseisessä kaupassa, mutta kun tajusin taas, miten halpaa siellä on, mä halusin jotain myös ostaa. Yksi näistä ostoksista sitten oli siiderilaatikko. Ensin en meinanut ottaa sitä mukaan, koska asiassa oli kolme muttaa: a) millä mä raahaan sen kämpälle b) millä mä raahaan sen laivaan ja Helsinkiin c) millä mä raahaan sen Kuopioon? No, hätä keinot keksii ja hienosti kannoin siiderini ensin Alkosta keskustaan bussipysäkille, istuin laatikkoni kanssa bussissa ja vielä kotipysäkiltä kämpälle jaksoin raahata pientä vauvaani. Kädet huusi hoosiannaa kämpälle päästyä, mutta tuon reissun jälkeen lähdettiin vielä kauppaan, joten en jäänyt murehtimaan, miten raahaisin laatikon kotiin.

Kuten jo todettua, hätä keinot keksii. Siiderilaatikon heitin matkalaukkuun, vaatteet puolestaan käsilaukkuun. Voin kertoa, että paluumatka oli ihan älyttömän tuskallinen, kun tavarat painoi enemmän kuin laki salli, se siiderilaatikko kun ei ollut mun ainoa ostos tuon reissun aikana. Takaisin kuitenkin päästiin ja Helsingin päässä sain taas norkoilla aikani ennen bussin lähtöä takaisin kohti kotia. Jotenkin sen ajan kuitenkin sai kulutettua ja kotimatka pääsi alkamaan. Vähän Kuopiossa jo meinasi väsyttää kaiken tuon säätämisen jälkeen, mutta loppu hyvin kaikki hyvin – Virossa oli kivaa ja olisi tehnyt mieli lähteä kesän aikana sinne uudestaankin, mutta se nyt sitten vähän jäi. Katsellaan ensi kesänä uudestaan.

Sattuiko joku muukin olemaan noilla kyseisillä festareilla tänä kesänä?

Kun koulumotivaatiota ei ole

Viime syksy ja talvi oli koulun osalta mulla melkoista pelleilyä, kiitos Barcelonan. Tunteja oli vähän miten sattuu ja koska opettajat eivät mua ja E:tä tunnistaneet, eivätkä osanneet meidän perään kysellä, ei kaikilla tunneilla tullut käytyä. Kun tuommoiseen menoon tottui, voin kertoa, että motivaatio ei ollut ihan huipussaan sitten Suomessakaan. Jotenkin mä kuitenkin rämmin kevään loppuun asti ja kesälomalle pääsy oli helpotus, koska ensimmäistä kertaa vuosiin, mulla ei ollut kesätöitä, sain ihan vain lomailla. No, toki oli ne kesäkurssit, mutta ajattelin koko ajan, että mä teen sitten joskus ennen kuin loma loppuu.

Kesä meni, koulu alkoi. Miltäs koulu on nyt sitten syksyllä maistunut?

Ihan rehellisesti sanottuna, iltaisin ahdistaa rueta nukkumaan, kun tietää, että seuraavana päivänä on koulua ja aamuisin herätyskellon soitua jään vaan makaamaan hetkeksi sänkyyn ja mietin, että viitsisinkö tänäänkin olla kotona tai skipata edes jonkun tunnin.

Mitään motivaatiota ei siis yksinkertaisesti ole. Tämä motivaation puute on sitten ihan monen tekijän summa ja en oikein itsekkään tiedä, mistä tätä ongelmaa lähtisi purkamaan. Suurin ongelma on ehkä se, että tekemistä on todella paljon. Koska olin viime syksyn poissa, minulla on paljon toisen vuoden kursseja tekemättä. Tällä hetkellä minulla on mm. taloushallintoa ja ruotsia, jotka tuntuvat ihan ylitsepääsemättömillä, koska en vain osaa.

Tästä päästäänkin seuraavaan aiheeseen: en vain osaa. Kaikki matematiikkaan vähänkään liittyvät kurssit menee ihan penkin alle. Jollain ihmeen konstilla sain ekana vuonna talousmatikan kurssin läpi, mutta viime keväänä sitten tuli kannattavuus ja hinnoittelu, jonka tenttiä en edes uskaltanut keväällä tehdä. Nyt sitten en enää muista siitä mitään ja tentti on edelleen tekemättä. Tässä jaksossa on myös sitä jo edellä mainittua taloushallintoa ja kansantaloutta, enkä minä ymmärrä niilläkään kursseilla mitään. En oikeastaan jaksa edes yrittää, kun en ymmärrä, vaikka yrittäisin.

Sitten on ne rästikurssit ja -tentit. Kursseja pitäisi jouluun mennessä tehdä itsenäisesti ainakin viisi, tenttejä puolestaan on rästissä kolme. Kaikki kolme rästitenttiä on todella vaikeita ja kahta niistä olen kokeillut jo kaksi kertaa ja nyt on enää viimeiset suorituskerrat jäljellä, muuten menee kurssit uusiksi.

Yksi näistä kolmesta rästitentistä on espanja. Kyllä, luit oikein, espanja. Mä en pääse sitä hemmetin kurssia läpi, en sitten mitenkään. Tällä viikolla kävin sen uusimassa ja tänään tuli opelta viesti, että sori, ei mennyt läpi, millon teet uudestaan.

Stressiä lisää myös se, että Savoniassa restonomien koulutusohjelman opetussuunnitelma muuttui ja tämän vuoden aikana pitäisi saada tehtyä nuo toisen vuoden kurssit, koska niitä ei myöhemmin enää järjestetä semmoisena, että ne kävisi meidän vuosikurssin opetussuunnitelmaan.

Tässä kaikessa päästäänkin sitten siihen, että mun tekisi mieli lopettaa koko koulu. Moneen kertaan olenkin todennut, että jos minulla olisi joku varasuunnitelma niin olisin jo lopettanut. Mutta kun ei ole töitä tai toista koulua ja opintolainaakin on, niin ei sitä voi vaan marssia kansliaan ja kirjoittaa erolappua.

Kaikki nuo kurssijutut ei ole syypäitä tähän motivaation lopahtamiseen vaan myös se, että tällä hetkellä koko koulutus tuntuu ihan hölynpölyltä ja ihan turhalta. Mä oon kuullut ihan liikaa viime aikoina siitä, miten restoilla ei ole oikeasti ole töitä ja onhan tuo tullut itsekkin todettua, että vaikka töitä oon hakenut joulukuusta lähtien niin työhaastatteluita on kertynyt vain neljä, mutta töitä ei ole irronnut. Vähän pistää miettimään, että mikähän se tilanne on sen jälkeen, kun tuosta koulusta saa paperit pois.

Kyllä mä tämän koulun loppuun ajattelin käydä ja yritän ajatella, että keväällä helpottaa (no, helpottaa ja helpottaa, sitten alkaa opparistressi entistä pahempana). Ehkä se kadonnut motivaatio palailee joskus takaisin.