Muokkausta...

Blogi voi näyttää tällä hetkellä hieman kummalliselta - ei hätää, Jenni se tässä vain yrittää leikkiä ulkoasuasiantuntijaa ja tehdä tälle ulkoasulle jotakin! Kyllä tämä tästä... 

(Oikeitakin postauksia tulossa heti, kun saan tästä ulkoasuasta mieleisen)

Viikonloppureissu Marbellaan

Lauantaina 17. elokuuta mä ja ystäväni J lähdettiin Marbellaan kahden päivän reissulle. Syynä oli jo edeltä mainittu Enrique Iglesiaksen keikka, mutta koska sinne nyt sitten mentiin niin haluttiinhan siellä muutakin tehdä. Hotelli me varattiin Otels.com sivuston kautta ja vaikka tuo sivu nyt hieman epäilyttikin niin meidän varaamamme hotelli osottautui todella kivaksi ja mä voisin ainakin mennä sinne uudestaankin.

Lauantaiaamuna lähdettiin Fuengirolasta kohti Marbellaa bussilla. 30 kilometrin matkalle tuli hintaa noin 3 euroa eli ei todellakaan paljoa. Matka itsessään oli sanalla sanoen kamala. Ihmisiä oli bussin täydeltä (ja se ei ollut mikään normaalibussi vaan tavallista isompi), kuski oli äkäinen kuin ampiainen, kaikki huusi ja töni ja hetken aikaa tuli jo tunne, että olisin jossain Kalkutan pienessä ruuhkabussissa. Edellisenä iltana vielä oltiin oltu juhlimassa E:n syntymäpäiviä, joten olo ei muutenkaan ollut ihan mahtava, yöunet jäi vähän vähiin. Matka tuntui kestävän ja kestävän ja vielä kerran kestävän. Mä olin varma, ettei me olla ikinä perillä, mutta kun kuski viimein rääkäisi, että Marbella centro niin mehän hypättiin kyydistä heti, vaikka tarkoitus olikin ollut mennä bussiasemalle asti.

Tuo bussista liian aikaisiin hyppääminen osottautui erittäin hyväksi ideaksi, sillä meidän hotelli oli ihan siinä pysäkin vieressä. Kirjauduttiin siis sisään hotelliin, mutta koska huonetta ei oltu vielä keretty siivoamaan niin mentiin sitten viereiseen ravintolaan syömään. Palvelu ei ollut ihan sieltä parhaimmasta päästä, mutta ruoka oli älyttömän hyvää. Siellä piti sitten käydä syömässä seuraavanakin päivänä ennen Fuengirolaan paluuta...

Vaikka väsymyksen määrä oli ihan uskomaton, lähdettiin kuitenkin kiertelemään hieman, koska kerta oltiin Marbellaan tultu niin eihän me voitu missään hotellihuoneessa kököttää. Marbella veikin mun sydämen ihan täysin, se oli vaan kerta kaikkiaan niin kaunis kaupunki ja iha erilainen kuin mitä Fuengirola on. Kaikki rakennukset oli niin hienoja, ranta oli upea.. Mä kerta kaikkiaan rakastuin. Kauppaa ei meinattu tosin löytää ja jossain vaiheessa meinasi jo mennä hermot, koska oli tosi kuuma (ja vieläkin väsytti) niin ei olisi millään huvittanut juosta ympäri Marbellaa etsimässä yhtä ruokakauppaa. Kauppa kuitenkin löytyi ja saatiin tehtyä ostoksemme, jonka jälkeen sitten lähdettiin pienille päiväunille, koska illalla oli se odotettu Enriquen keikka.

Lauantai-ilta siis meni keikalla, mutta sunnuntaina vielä päätettiin lähteä kiertelemään huoneen luovutuksen jälkeen. Käveltiin lähinnä rantakadulla ja yritettiin löytää yhtä vaatekauppaa, mutta se oli kadonnut jonnekkin ihan täysin. Satuttiin myös siinä samalla löytämään Marbellan vanha kaupunki ja koska meillä ei muitakaan suunnitelmia ollut niin päätettiin käydä siellä – ja kyllä muuten kannatti! Siellä oli niin mielettömän nättiä, joka kohdassa riitti ihasteltavaa ja tulhan siellä muutamat kuvatkin otettua. Oltiin vieläpä ihan hyvään aikaan liikenteessä, kun siellä ei oikeastaan ollut paljoa ihmisiä.

Lopulta oli kuitenkin Fuengirolaan paluun aika. Bussiin päästiin tällä kertaa kivuttomammin kuin viimeksi, mutta hupi alkoi siinä kohtaa, kun joku kolmen miehen porukka päätti rueta kyselemään multa, että onkohan ne oikeassa bussissa, kun pitäisi päästä Fuengirolaan. Mä sitten neuvoin parhaani mukaan ja miehet kiitteli tyytyväisenä. Mijaksen kohdalla ne rupesi kuitenkin kyselemään, että pitäisikö niiden jäädä kyydistä ja mä mietin ihan hölmönä, että eihän se Fuengirola vielä tässä ole – lopulta ajettiin Mijaksen ohi ja vasta siinä kohtaa mulle selvisi, että he olisivat kuitenkin halunneet jäädä sinne Mijakseen. Koko juttu oli muutenkin vähän outo, enkä nyt kyllä tiiä, mihin he sitten loppujen lopuksi päätyivät, mutta toivottavasti sinne, minne oli tarkoituskin.

Ainut asia, mikä harmittaa tossa matkassa on se, että se loppui niin lyhyeen. Marbellassa olisi taatusti ollut katseltavaa ja ihmeteltävää paljon enemmänkin, mutta aika ei yksinkertaisesti riittänyt. Sinne pitää siis ehdottomasti palata uudestaan ja suosittelen Marbellaa matkakohteena erittäin lämpimästi muillekkin!

Enrique Iglesiaksen keikalla Marbellassa

Muutama viikko sitten kuuntelin Enrique Iglesiasta ja jossain vaiheessa mieleen tuli ajatus – voisikohan Enriquella olla talven aikana keikka lähelläkään Barcelonaa? Enriquen kotisivut oli googletettu nopeasti ja sieltä löytyi myös keikkakalenteri. Sieltä keikkakalenterista sitten pomppasi silmiin seuraava teksti – Starlite Festival Marbella 17 de Agosto. Hetken piti tavailla noita sanoja ja google mapsistakin kävin varmistamassa, että muistin ihan oikein. Marbellaan on matkaa Fuengirolasta 30 kilometriä. Mun yksi suurimmista fanituksen kohteista esiintyy parin viikon päästä 30 kilometrin päässä! Kovin montaa sekuntia ei tarvinnut miettiä, että lähdenkö tuolle keikalle.

Hetken tosin piti miettiä, että kenet mä raahaan mun seuraksi tuonne keikalle, mutta muutama neuvottelukeskustelu mun vakkarimatkustajakaveri J:n kanssa riitti ja J suostui lähtemään mukaan. Liput varattiin ja eräs Fuengirolan matkaaja oli erittäin onnellinen.

Sovittiin, että Marbellassa ollaan yksi yö, koska keikka alkaisi vasta kello 22 ja päättyisi kello 24 eli ei mitään toivoakaan, että sinä yönä enää Fuengirolaan palattaisiin. Niimpä varattiin myös Marbellasta hotellihuone yhdeksi yöksi. Tästä Marbella-reissailusta ja hotellista kuitenkin enemmän erillisessä postauksessa.

Lauantaina kello 19 otettiin taksi meidän hotellimme lähellä olevalta taksitolpalta ja lähdettiin kohti Auditorio de Marbellaa. Etukäteen oltiin googleteltu tuota paikkaa ja oltiin edelleen sillon lauantaina vähän epävarmoja, missä koko paikka on, mutta hotellissa vakuuteltiin, että taksikuskit tietää varmasti, missä kyseinen paikka on. Niimpä matka kohti oikeaa paikkaa alkoi ja kun kuski jätti meidän oikeassa kohtaa kyydistä pois niin kieltämättä olo oli vähän epäuskoinen. Me oltiin jossain melko korkealla vuorella, siellä oli kyllä Starlite Festival – kyltit ja joku ”portti”, mutta muuten siellä ei ollut mitään. Ei yhtään mitään. Nothing. Nada. Maisemat oli kuin jostain Afrikan savannilta ja pienet epäuskoset hihitykset kyllä karkasi suusta niitä maisemia katsellessa.

Paikalla oli onneksi muitakin, mutta ne hihittelyt vaihtui ihan naurunpuuskahduksiin, kun mietittiin, että nämä meidän keikkamatkat on aina näin epämääräisiä. Lähdettiin kävelemään porteilta eteenpäin ja muutama muukin meni samaa matkaa. Mitään ei kuitenkaan löytynyt ja sitten eräs norjalainen pariskunta kysyi vastaan eksyneiltä järjestäjiltä, että missä ihmeessä se festarialue on. Tietenkään tämä järjestäjä ei puhunut englantia kovin paljoa, joten selvisi vain, että ”se rakennetaan pian” :D Me katseltiin kelloa – puoli kahdeksan, ovet aukeaa kahdeksalta. Paikkaa ollaan vasta rakentamassa... Siis mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Jäätiin kuitenkin odottelemaan ja kahdeksalta alkoi sitten tapahtua. Vähän epäselvää kaikki oli, mutta lopulta paikalle tuli muutamia minibusseja ja pienen kyynerpäätaktikoinnin seurauksena päästiin yhteen busseista. Bussi ajoi sitä vuorta vielä korkeammalle ja mulla meni sen matkan aikana korvat ihan kunnolla lukkoon. Kun bussi sitten saapui oikealle paikalle, se hihittely muuttui entistä epäuskoisemmaksi. Se paikka oli ihan uskomaton! Ihan kun oltaisiin tultu jonnekkin viiden tähden VIP-cocktailkutsuille kunniavieraina. Siellä tarjoiltiin ruokaa ja juomaa, me saatiin oikein omat Starlite – passit ja ties mitä muuta krääsää mukana. Kaikki oli niin hienoa ja ihmeellistä. Omille paikoille ei kuitenkaan päästy vielä istumaan vaan ovet katsomoon aukaistiin vasta kello 21.

Katsomossa sitten alettiin olla jo aika täpinöissämme, mutta ei käynyt mielessäkään, että jouduttaisiin odottamaan aika kauan. Odotus kuitenkin palkittiin pari tuntia myöhemmin, kun Enrique vihdoin ja viimein aloitti. Oli kieltämättä aika epäuskoinen olo, kun näki Enriquen siellä lavalla ja fiilis oli tosi hyvä – tosin, sitten alkoikin jo tulla pieniä ongelmia. Mikki ei ilmeisesti toiminut ja tilanne taisi olla kiusallinen myös Enriquelle itselleen, mutta tilanne onneksi korjaantui nopeasti ja vastaavaa ongelmaa ei enää tullut. Fiilis oli ihan uskomattoman hyvä ja vaikka kaikilla oli istumapaikat niin eihän siellä malttanut kukaan istua :)

Soittolista näytti tältä:

Tonight (I'm loving you)

Dirty dancer

I like how it feels

Rhythm divine

Do you know

(Muutama espanjankielinen kappale, joiden nimiä en muista)

Tired of being sorry

Just wanna be with you

I like it

Encore:
Hero
Tonight (I'm fucking you)

Kauheasti siellä lavalla koko ajan tapahtui ja Enrique tuntui pomppivan koko ajan johonkin suuntaan. Kamalasti se pyöri lavan edessä olevien luona, otti heidän kanssa kuvia, taisi kirjoittaa parit nimikirjoitukset ja lopulta eräs pariskunta pääsi myös melko pitkäksi aikaa Enriquen kanssa lavalle. Parasta kuitenkin oli, kun toi varsinainen soittolista loppui, koko lava meni pimeäksi ja kaikki tietysti ihmetteli, että mihin se nyt katosi. Yhtäkkiä spottivalot olikin sitten ihan muutaman metrin päässä mun ja J:n paikoista, Enrique oli mennyt sinne yleisön sekaan, höpisi siellä jonkin aikaa ja esitti sitten Heron. Lavalle paluu show jatkui vielä yhden biisin verran ja sitten se kaikki olikin jo ohi.

Mä olin ihan fiiliksissä keikan loppumisen jälkeen, mutta vähän myös jännitti, että millä me oikein päästään kotiin. Kello oli yksi yöllä, me oltiin jossain korvessa vuoren huipulla ja paikalla tuhansia muita poislähtijöitä. Juostiin ihan ennätysnopeasti niille minibusseille, päästiin takaisin porteille ja juostiin nopeasti taksijonoon. Vähän siellä tuli riitelyä, kun kaikki halusivat Marbellan keskustaan ja osa ei olisi malttanut jonottaa, meidänkin piti loppujen lopuksi juosta melkein vauhdista kyytiin, kun toiset ei olisi jaksanut odottaa omaa vuoroaan. Päästiin kuitenkin kyytiin yllättävän kivuttomasti ja vähän kyllä taas nauratti, kun ajettiin sieltä vuorelta alas ja jotkut yritti matkan varrella liftata kyytiin.

Hotellilla oltiin vasta kahden maissa, mutta nukkumaan ei olisi malttanut rueta. Ilta oli ihan mahtava ja reissu oli kokonaisuudessaankin tosi mukava, tekisin saman kyllä uudestaankin, jos mahdollisuus siihen vain tulisi.

Asumisongelma Barcelonassa

Jos odotit pidempään tekstiä niin ikävä kyllä tuotan nyt pettymyksen. Tällä viikolla kuitenkin olisi tiedossa tekstiä ainakin Marbellasta ja Enrique Iglesiaksen keikasta, saa nähdä, jos saan jotakin muutakin aikaiseksi kaiken tämän muun tohinan keskellä.

Nyt kuitenkin ajattelin pyytää apua. En tiedä, miten hyödyllistä tämä on, mutta jos tämän tekstin pätkän lukee joku, joka on asunut Barcelonassa/asuu siellä nyt/tietää jonkun, joka asuu tai on asunut niin huutakaa hep ja kertokaa, miten sieltä löytää helpoiten asunnon! Tajusin taas tässä, että mulla ei oo enää kovin montaa viikkoa aikaa etsiä itselleni asuntoa ja mä en tiedä yhtään, että mistä mä semmosen kaivan. Kaikki apu olisi nyt siis hyödyksi, joten jos tuntuu siltä, että voit auttaa mitenkään niin olisin enemmän kuin kiitollinen! (Haussa siis on yksiö/studio tai pieni kaksio). Muchas gracias :)

Shoppailupäivä Miramarissa

Huh huh, kiirettä pitää! Koko ajan tuntuu tapahtuvan jotakin ja nytkin oon tuntunut juoksevan koko ajan johonkin suuntaan, eikä ole paljon tullut aloillaan istuttua. Silti olisi edelleen niin kamalasti kaikkea mitä haluaisin tehdä ennen kotiin lähtöä.. Ja se lähtö muuten lähestyy niin kamalalla vauhdilla, että multa pääsee kohta itku edes ajatuksen takia.

No mutta, tämän postauksen tarkoitus ei ole itkeä katkerasti Suomeen paluun takia (saatoin muuten hihitellä eilen yhdelle hakusanalle, jolla mun blogiin on tultu – Suomi on ikävä maa) vaan ajattelin hieman kertoa eilisestä. Mä ja E ei oltu kummatkaan käyty ikinä Miramarissa, joka on Fuengirolassa sijaitseva ostoskeskus. Koska kummatkin haluttiin siellä vierailla (ja ehkä vähän shoppailla) niin sovittiin jo joskus alkuviikosta, että sunnuntaina lähdetään siellä käymään.

Sunnuntaina siis otettiin suunta kohti Miramaria ja joo-o, kyllähän se aika isolta ja hienolta paikalta näytti niin sisältä kuin ulkoa katsottuna. Minua hieman hirvitti se rahamäärä, mikä tulisi kulumaan, koska viime viikon aikana tuli kulutettua euro jos toinenkin Malagaan... Lähdettiin sitten kiertelemään kauppoja ja kyllähän siellä oli vaikka ja mitä. Jos en nyt ihan omiani muistele niin Miramarissa on 160 liikettä ja sieltä löytyi myös minun suosikkeja eli mm. Stradivarius, Bershka, Pimkie ja Shana.
 

Yllättävää kyllä, mun mukaan ei sitten tarttunutkaan juuri mitään. Kengät mulla oli suurimpana missiona, sillä oon onnistunut hajottamaan täällä kaikki ns. arkikengät ja niitä kenkiä sitten metsästettiin kissojen ja koirien kanssa. Mulla on sen verran iso jalka, ettei kenkiä ihan helposti löydy ja mä jo kerkesin hieman vaipua epätoivoon ja ajatella, että mä en löydä yhtäkään paria. No, onni oli puolellani ja loppujen lopuksi poistuin Miramarista kahtien eri kenkien kanssa – yhteensä ne maksoi vaan 30e! Pimkiestä löytyi näiden lisäksi myös farkut ja niistä oon kyllä myös niin iloinen. Eihän täällä tietysti vielä farkkukelit ole, mutta mä oon nyt yrittänyt rueta jo ostelemaan semmoisiakin vaatteita, joita pystyy käyttämään Barcelonassa, sillä mä uskaltaisin väittää, että siellä ei ehkä kävellä rantamekoissa ja sandaaleissa kaupungilla...

 

Jokatapauksessa, meillä oli kiva päivä ja jos joku näillä suunnilla vierailee niin kannattaa käydä tutkimassa Miramarin tarjonta :)

 

 

Es ahora o nunca

Mä oon aina ollut vähän sellainen, että kun joku sanoo mulle erään lauseen niin mun niskakarvat nousee heti pystyyn – no uskallatko sä muka? Et uskalla kuitenkaan. Noista sanoista nousee aina heti semmonen ”no perkele varmasti pystyn!” olo ja ihan kamala näyttämisen tarve. En mä ole ikinä mitään tyhmää ja harkitsematonta mennyt tekemään ja mietin kyllä tekemisiäni, mutta tuommonen no ei susta oo siihen kuitenkaan – asenne saa mut suuttumaan ihan älyttömän nopeasti.

Varsinkin viime vuosina mä oon yrittänyt ottaa sen asenteen, että asioita ei pidä miettiä liikaa, ne vaan pitää tehdä. Esimerkiksi nämä mun ulkomaille lähdöt on ollut aina tämmöisiä extempore-ajatuksia. Vaikka tänne Fuengirolaankin lähtö, viesti tuli noin kaksi viikkoa ennen mun lähtöä ja taisin miettiä lähtöä noin pari minuuttia. Varsinkin, kun mun lähtö kyseenalaistettiin ”no entä jos tulee koti-ikävä?” mä ajattelin, että no varmasti pystyn, mitä sä nyt muuta kuvittelet. Mä haluan näyttää muille, että mä en ole mikään pelkuri, joka ei uskalla tehdä mitään.
 

Sen mä tiedän ilman erillistäkin muistutusta, että mä pelkään tosi monia asioita alkaen ampiaisista, piikeistä, ukkosesta ja hisseistä. Mä en pidä niistä, eikä mun tarvitsekkaan ptää. Mutta jos on kyse isommista asioista, esimerkiksi ulkomaille lähdöstä niin en mä halua jäädä pelkäämään ja miettimään, että entä jos jotain pahaa tapahtuu vaan mä haluan toteuttaa mun ajatukset ja suunnitelmat. Jos multa jää jotain tekemättä niin mä tiedän, että mua kaduttaa myöhemmin ja mieluummin mä vaikka lähden ulkomaille ja tulen häntä koipien välissä takaisin kuin jään kotiin istumaan ja miettimään, että mitä olisi tapahtunut, jos mä olisin lähtenyt. Mieluummin mä käyn katsomassa tilanteen ja jos se ei ole oma juttu niin sitten tulen takaisin kotiin. Ei se Suomi sieltä mihinkään häviä vaan mä voin käydä vähän seikkailemassa ja tulla sitten takaisin kokemusta rikkaampana.
 

Mihin tämä alkuläpätys nyt sitten liittyy? Tänään mä tein jotain, mistä mä oon haaveillut ainakin viimeiset viisi vuotta, mutta koskaan mulla ei ole ollut rohkeutta. Aina mä olen halunnut tehdä niin, mutta sitten on kuitenkin pelottanut sen verran, että en kuitenkaan ole uskaltanut. Muutama viikko sitten astelin P:n kanssa tatuointiliikkeeseen ja varasin itselleni tatuointiajan. Sitä piti kylläkin kertaalleen muuttaa, koska ensimmäinen aika ei sitten käynytkään mulle, joten aikaa vaihdettiin. Tänään astelin taas samaiseen liikkeeseen paperilappu kädessään – siinä paperissa oli mun tuleva tatuointi.

 

Liikkessä mua jännitti niin kamalasti, etten osaa kuvailla sitä jännitystä. Olisi tehnyt mieli vetää parvekkeelta (liike on toisessa kerroksessa) jollain ninjahypyllä takaisin tielle ja juosta karkuun, eikä koskaan palata. Jotenkin kuitenkin onnistuin pysymään siellä ja jännitti kyllä kamalasti, varsinkin, kun mun piti odottaa jonkin aikaa omaa vuoroa, koska ne suunnitteli vielä sen tekstin tms. Kun sitten tatuoija tuli odottelutilaan ja kysy, että kuka meistä oli tulossa (kaksi serkkua oli mukana), olisi taas tehnyt mieli juosta pää kolmantena jalkana karkuun. Menin kuitenkin reippaasti sinne huoneeseen, mutta reippaus katosi sillä samalla sekuntilla, kun tatuoija rupesi mallailemaan sitä tekstiä mun niskaan.
 

Pelotti, myönnän sen. Pelotti ihan perkeleesti, myönnän senkin. Kun tatuoija laitto sen koneen päälle, multa meinasi päästä itku ja paniikki iski, tatuoijakin kysy, että haluanko mä varmasti, että tehdään se tatuointi. Halusin kuitenkin ja niimpä se homma aloitettiin. <K18>Ai vittu, ai vittu, ai perkele, ai vitun vittu, koskee, ai saatana!</K18> Aluksi se ei tuntunut pahalta ja ei se nyt loppujen lopuksi varsinaisesti koskenut, mutta ei se nyt mitenkään mukavankaan tuntuista ollut. Itse tatuoinnin tekoon meni loppujen lopuksi noin 10 minuuttia.

Miksi mä sitten otin just tämän tatuoinnin? No, ensimmäisissä kappaleissa kerrotusta syystä. Es ahora o nunca – se on nyt tai koskaan. Niin mä ajattelen ja tuon tekstin mä halusin mun ihoon hakkauttaa. Tuon tyylinen teksti on pyörinyt monta vuotta mun mielessä, mutta sitten kuulin juuri tuon pätkän tuossa alussa linkatulla kappaleella ja silloin mä päätin, että tuossa on minun tatuointi.

Mulle oli ihan itsestään selvää, että tatuointi tulee olemaan espanjaksi – Espanja on ollut mulle niin suuri rakkaus jo monta vuotta, mä oon halunnut tänne niin pitkään kuin vaan saatan muistaa ja nyt mulla on sitten pysyvä muisto tästä reissusta. Mä halusin lähteä Espanjaan ja mähän lähdin. Kesäkuussa mä ajattelin, että se on nyt tai ei koskaan ja niin mä ajattelen edelleen. Tatuointi on mulle rakas ja en usko, että tulen sitä koskaan katumaan.

Home, it's where the heart is

Mistä huomaa tulleensa vanhaksi? Siitä kun jatkuvasti ihmettelee sitä, miten nopeasti aika on mennyt. Kyllä mä jo aiemmin oon ihmetellyt, että miten kaikki tuntuu tapahtuvan niin nopeasti, mutta tästä kesästä en voi kyllä kuin sanoa, että mihin tää kaikki aika on karannut. Ihan vasta äsken mä istuin autossa kohti Tamperetta ja en tiennyt, mitä odottaa, mutta nyt mulla on ollut paluuliput Suomeen taskussa jo useamman viikon ja Fuengirola ajasta on yli puolet takana päin.

Kuluneeseen kesään on mahtunut paljon hyviä ja huonoja hetkiä, niitä hyviä onneksi on ollut pikkuisen enemmän. Aina välillä on tullut semmoinen olo, että mitä hittoa mä nyt täällä teen ihan vieraiden ihmisten kanssa, kun mä voisin olla kotona Kuopiossa tärkeiden ihmisten kanssa, mutta loppujen lopuksi, en mä todellakaan kadu tänne lähtöä. Mä oon tutustunut ihaniin ihmisiin, tutustunut taas vähän paremmin Espanjaan. Mä oon saanut kokeilla ulkomailla asumista ja nyt mä oon entistä varmempi siitä, että mä haluan asua Espanjassa pidempäänkin.
 

Tämä kesä ei kuitenkaan ole vielä ohi ja tähän kesään tulee mahtumaan vielä taatusti ihan mielettömiä hetkiä – melkein väittäisin, että parhaat hetket on vielä edessä päin. Vaikka lentoliput Suomeen on ostettu (samoin myös Barcelonaan!) niin suunnitelmia on paljon. Suunnitelmat alkaa heti huomisesta – kaksi mun serkkua tulee käymään täällä. Tiedossa on siis auringonottoa, shoppailua, todennäköisesti toinen reissu Bioparkiin ja Malagassakin käydään. No, auringonottoa mä en ehkä tule harrastamaan, koska lauantaina mulla on se tatuointiaika ja en välttämättä halua pilata tatuointia ja sen parantumisaikaa samantien.

Suunnitelmia on myös parin viikon päähän. Kun serkut lähtee niin yksi kaveri tulee tänne. Tiedossa varmaan sitä samaa auringonottoa ja shoppailua, mutta samalla myös jotakin semmoista, mistä mä oon haaveillut monta vuotta, mutta mihin ei ole koskaan ollut mahdollisuutta – me mennään Enrique Iglesiaksen keikalle! Satuin muutama ilta sitten katsomaan huvikseni Enriquen keikkakalenteria, lähinnä mietiskelisin, että olisiko hänellä keikkoja Barcelonan lähellä talvella. En mä ajatellut, että olisi, mutta sitten sieltä keikkakalenterista pomppasi silmiin sana Marbella. Kyseiseen kaupunkiinhan on Fuengirolasta matkaa noin 30 kilometriä! Oli siis ihan itsestään selvää, että sinne on pakko päästä ja nyt on niin, että kaveri on varannut lentoliput Helsingistä Malagaan ja eilen tuli ostettua myös ne keikkaliput. Ai että, voisiko olla vielä vähän täydellisempää!
 

Loppuaika Fuengirolassa tulee siis varmasti menemään nopeasti, mutta ei se haittaa. Mä oon entistä varmempi siitä, että Espanja on mun maa ja odotan jo innoissani syksyä, kun pääsen Barcelonaan ja kouluun. Paljastettakoon nyt, että mä oon laittanut meidän kv-vastaavalle viestiä, että voisinko jäädä Barcelonaan ensi kesään asti. Harmittaa nyt, että valitsin vain lukukausivaihdon, haluaisin kuitenkin jäädä koko vuodeksi. Voi olla, että tuo ei enää onnistu, mutta halusin ainakin kysyä asiasta, jos saisin sittenkin olla siellä pidempään.

Jos minusta ei nyt sitten kuulu täällä blogin puolella niin usein kuin aiemmin niin ei hätää, kaikki on ihan hyvin, mulla vaan on kiire ja vieraita.Tuun kyllä kertomaan edelleenkin samalla lailla kaikista tekemisistä ja viikonloppuna (tai viimeistään alkuviikosta) on luvassa tatuointipostausta. Pysykää siis kuulolla ja nauttikaa tekin loppukesästä siellä Suomessa (ja mahdollisesti muuallakin päin maailmaa)! :)