Tekisitkö sinä töitä kolmen euron tuntipalkalla?

Jo jokin aika sitten kirjoittelin tänne Espanjan taloustilanteesta tai lähinnä näistä kerjäläisistä, joita Barcelonan kadut on pullollaan. Jos silloin asian miettiminen oli mieltä avartava kokemus niin en olisi kyllä välttämättä arvannut, että olisin pian jälleen tämän asian äärellä, tällä kertaa hieman näkökulmasta mietittynä.

Kysymys siis kuuluu niinkuin otsikossakin sanotaan – tekisitkö sinä töitä kolmen euron tuntipalkalla? Minä voin ihan suoraan sanoa, että en todellakaan tekisi ja epäilisin, että ei tekisi myöskään kovi moni muukiin. Kolme euroa kuulostaa ihan naurettavan pieneltä summalta, enkä minä keksi, miten ihmeessä minä muka eläisin, jos tienaisin vain tuon verran jokaista työtuntia kohden.

Mistä moinen sitten tuli mieleen? Juteltiin tässä joku aika sitten parin kaverin kanssa näistä työtilanneasioista, keskustelussa oli siis mukana mun lisäksi yksi suomalainen ja yksi espanjalainen. Tämä aihe on nyt puhututtanut, koska minä ja E ollaan liikuttu pääasiassa nelosvuoden opiskelijoiden seurassa ja tekevät tällä hetkellä opinnäytetyötä, monet sitten vielä työskentelevätkin siinä samalla. Jotenkin päädyttiin puhumaan aiemmista työkokemuksista ja minä erehdyin sanomaan, että aiemmasta työstäni minä sain noin 8,5 euron tuntipalkkaa, mikä ei tuntunut minun mielestäni vielä kamalan paljolta. Tämä espanjalainen ystäväni sitten totesi työskennelleensä jo parina kesänä kolmen euron tuntipalkalla. Voin kertoa, että siinä kohtaa minun suuni loksahti auki.

Tiedostan kyllä, että kuulostan tässä kohtaa ihan kamalalta hemmotellulta suomalaiselta, joka ei tiedä todellisuudesta mitään – tämä ei ole tarkoitukseni. Kyllähän minä tiesin, että täällä on talousasiat retuperällä, mutta kyllä tuo keskustelu taas hieman avasi silmiä. Tuo keskustelu on palannut useamman kerran minun mieleeni tässä viime päivinä, enkä minä vain pääse tuosta yli enkä ympäri. Puhuttiin tuosta aiheesta enemmänkin ja mm. tämä meidän ystävämme haluaisi ulkomaille töihin, sillä Espanjassa ei yksinkertaisesti ole töitä tai jos on niin niistä saa niin pientä palkkaa, että rahaa vuokraan tai muuhun elämiseen ei jää. Me E:n kanssa todettiin, että täällä Espanjassa kaikki on niin halpaa, mutta ystävämme sitten totesi, että espanjalaisille mikään ei ole halpaa – kun palkka on huono niin jopa ne meidän mielestä niin halvat ruokatarvikkeet kaupassa maksavat paljon.

Tästä päästäänkin aasinsiltana toiseen aiheeseen. Koska rahaa ei ole, kodittomia on paljon ja nämä kodittomat sitten pyörivät tuolla kaduilla. Ihan täysin varma minä en ole, miten tämä asia todellisuudessa menee, mutta tämmöisen tarinan me kuulimme tuon keskustelun aikana – jos joku koditon Espanjassa tulee sinun kotiisi, sinä et voi soittaa poliisia ja pyytää häätämään tuota koditonta tyyppiä pois. Miksi? Koska kyseessä on koditon, joka tarvitsee myös katon pään päälle. Tuo juttu kuulosti niin uskomattomalta, että minä olen miettinyt, voiko tuo ihan oikeasti pitää paikkaansa, mutta toisaalta en keksi mitään syytä, minkä takia meille olisi valehdeltukaan. Ihan uskomatonta, en voi muuta todeta.

Monessa muussa maassa asiat on toki vielä Espanjaakin huonommin, mutta tämmöisten keskustelujen jälkeen minä todella tajuan sanonnan joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Täällä mä oon ihan oikeasti tajunnut, että mulla on Suomessa asiat aika hiton hyvin ja ihan heti en taida valittaa uudestaan muka huonosta palkastani (jos siis töitä tulen vielä edes saamaan).

Zoo de Barcelona

Tämä postaus on ajastettu.

Mä ihan vilpittömästi luulin, että mä olen kirjoittanut Barcelonan eläintarhassa vierailusta, mutta kun eilen selailin vanhoja blogimerkintöjä ja mietin uusia postauksia niin tajusin siinä, että enhän minä olen tästä reissusta maininnut vielä sanallakaan.

Eli Barcelonan eläintarhassa vierailtiin hieman vajaa kuukausi sitten, kun äiti ja sisko oli täällä käymässä. Mä olin tuota eläintarhareissua miettinyt jo aiemmin, mutta en kokenut mitään suunnatonta tarvetta käydä siellä, joten vierailu oli vähän jäänyt. Äiti ja sisko halusi siellä sitten käydä, joten sinne lähdettiin. Barcelonan eläintarha eli Zoo de Barcelona löytyy Ciutadella puiston yhteydestä ja paikalle pääsee parhaiten keltaisella metrolinjalla. Lähin pysäkki olisi ilmeisesti Ciutadella Vila Olimpica, mutta me jäätiin jo Jaime I pysäkillä kyydistä pois ja käveltiin noin 10 minuutin matka puistoon. Liput puistoon maksoi noin 20 euroa (aikuisten lippu).

Itse eläintarha oli iso ja etukäteen jo olimme lukeneet, että puistoon kannattaa varata koko päivä. Mekin siis lähdettiin liikenteeseen ihan hyvissä ajoin ja oli muuten tosi hyvä tuuri, että sinä päivänä sattui aurinko paistamaan, sillä koko loman ajan tuntui siltä, että aurinko pysyi koko ajan piilossa.. Lähdettiin sitten kiertämään puistoa ja mun henkilökohtainen mielipide on se, että puisto oli tosi sekava. Alue oli jaettu sen mukaan, mistä eri eläimet on lähtöisin ja olihan meillä toki kartta mukana, mutta monta kertaa sitten huomasimme, että monet eläimet olivat jääneet katsomatta ja piti palata takaisin päin.

Eläinvalikoima oli kyllä laaja, sillä puistosta löytyi niin lintuja, leijonia, leopardeja, tiikereitä, norsuja, karhuja, mangusteja... Kaikkea mitä kuvitella saattaa. 

Mulle tuli myös joidenkin eläinten mielestä tosi paha mieli, vaikka yleensä en eläintarhoissa eläiten oikeuksien puolesta huutelekkaan. Jotkut eläimet kerta kaikkiaan näytti niin onnettomilta, että mun teki ihan oikeasti pahaa katsoa. Oletan kyllä, että eläimistä pidetään hyvää huolta ja eihän ne olot mitenkään huonoilta vaikuttaneet, mutta silti. Toisaalta taas välillä koettiin jopa pieniä pelon hetkiä - osalla eläimistä aitaukset oli semmoisia, että äkkiäkös ne olisi rutattu tai aitaukset oli niin onnettomat, että niistä pääsee hyppäämään ylitse. Esimerkiksi leijonat olivat vain ihan muutamat metrin päässä ihmisistä ilman mitään aitausta, välissä oli käytännössä joku ns. vallihauta ja kyllähän semmoisen yli yksi leijona hyppää. Mä sitten aloin jossain vaiheessa jo miettiä, miten sarvikuonot karkaa aitauksistaan, leijonat hyppii karkuun jne.. Ei mitenkään mukavia ajatuksia villieläinten keskellä.

Mä pidin ehkä enemmän Fuengirolan eläintarhasta, mutta uskon kyllä, että Barcelonan eläintarhallekkin löytyy kannattajansa. Ja onhan se nyt ihan hieno, joten jos yhtään eläintarhat kiinnostaa niin mukavasti siellä päivä menee.

Jenni sairastaa

Tämä postaus on ajastettu.

Musta on aina hauska viihdyttää ihmisiä mun älyttömillä tarinoille, joten täältäpä tulee taas jotakin, joka lähentelee surkuhupaisuutta aika vahvasti. Kuten jo aikaisemmassa lääkäripostauksessa puhuin niin korvatulehdus on taas päällä ja lääkärissä piti käydä viimeksi torstaina. Tarinan taustaksi kerrottakoon, että mun kunto ei ole erityisen hyvä ja minä menin lääkäriin kävellen. Mä en osaa kävellä kovin hitaasti, joten minähän kävelin taas vaihteeksi kuin joku maratonjuoksija. Kun minä sitten pääsin sinne terveyskeskukselle asti ja menin ilmoittautumaan, mä olin aika hengästynyt ja mulla oli ihan liikaa vaatetta päällä, oli siis kuuma. Mä en kerennyt edes ilmoittautua, kun mut jo kutsuttiin sairaanhoitajalle, joten kortit jäi tiskille, kun ryntäsin sinne sairaanhoitajan huoneeseen. Tästä sitten alkaa tarinan hupaisa osuus.

Sairaanhoitajan huoneessa oli kaksi sairaanhoitajaa, jotka ei puhuneet kumpikaan englantia. Sanoin taas minun perus ”minulla koskee tänne” tarinan ja osoittelin korvaa, kumpikin nyökkäili päätään, toinen kyseli onko kuumetta, flunssaa, kipua muualla tms, toinen tyrkkää mulle kuumemittarin kainaloon ja rupeaa mittaamaan sydämen sykettä – sain siis käsivarteen semmoisen jutun, mikä siihen nyt laitetaan sykettä mitatessa ja sormen päähän ne tökkäsi jonkun laitteen, joka kuulema mittaa sitä, saanko tarpeeksi happea hengittäessä. No, edellä mainituista syistä pulssi sitten näytti tähtitieteellisiä lukemia ja oli muuten sairaanhoitajien ilmeet näkemisen arvoisia … Ne mittasi pulssin uudestaan, kokeilivat pulssia ranteesta ja kauhistelivat, eivätkä meinanneet ymmärtää, kun selitin, että kävelin todella nopeasti tänne, enkä ollut vielä kerennyt edes istua alas. Sain kuitenkin palata infoon ja lääkäri kutsuisi pian paikalle.

Aika kauan minä taas istuin odottelemassa, kunnes sitten lääkäri kutsui paikalle. Lääkäri oli hirmu herttainen ja mukava, joka ikävä kyllä löysi tuolta oikeasta korvasta taas tulehduksen. Lääkäri ilmoitti menevänsä kirjoittamaan reseptiä antibiooteille ja sillä välin kolme sairaanhoitajaa tunkee sinne huoneeseen sykemittareidensa kanssa. Oli kuulema pulssi niin nopea, että se pitää mitata uudestaan. No, ne mittasi sen ja tällä kertaa lukemat oli ihan normaalit. Kaikki kolme hymyili nätisti, minä hymyilin takaisin ja ajattelin, että kaikki on ok. Noh, niinhän sitä tyhmempi luulisi. Ilmeisesti aiempi tieto ”huolestuttavan korkeasta pulssista” oli kirinyt lääkärin korviin, mutta tieto normaaleista lukemista ei sitten kulkenut samaa vauhtia. Niimpä lääkärin palatessa lääkäri ilmoittaa, että mun pulssi on ihan liian nopea, se on vaarallista jne, mä en voi lähteä vielä mihinkään. Yritin selittää tilanteen, mutta sain vain käskyn rueta sairaalasängylle makuulle ja hengitellä syvään kaikessa rauhassa – kymmenen minuutin päästä lääkäri tulisi tarkistamaan tilanteen. Tässä vaiheessa jo aavistelin, että tästä ei kymmenessä minuutissa selvittäisi.

No, ei tosiaan selvitty. Kymmenen minuuttia meni, viisitoista minuuttia meni. Puoli tuntia meni. 45 minuuttia meni. Sairaanhoitaja kurkkaa ovelle – mitä sinä vielä täällä teet? En tiiä oliko mut unohdettu sinne vai mitä oikein tapahtui. Jokatapauksessa, sairaanhoitajat tuli takaisin, iskivät sen sormeen laitettavan hapenmittauslaitteen sormeen, katselivat lukemia aikansa ja lähtivät pois. Istuin se hökötys sormessani varmaan vartin ja itku meinasi jo tulla, ketutti siinä vaiheessa jo niin paljon. Lopulta sairaanhoitaja tuli takaisin, totesi, että lukemat on edelleen ihan normaalit ja lähti pois. Tässä vaiheessa lääkärikin suvaitsi palata reseptien kanssa takaisin ja samalla alkoi paasata, että mun syke ei ole vieläkään normaali (jaa, just hetkeä aiemmin ne kuulema on normaalit) ja lääkäri oli vähän huolissaan. Suostui se kuitenkin antamaan ne antibioottireseptit mulle ja ne saatuani mä sit kipitin karkuun mahdollisimman nopesti.

Koko tilanne oli jotenkin niin surkuhupaisa, etten vieläkään tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Tietysti on hyvä, että asiat tutkitaan, ei mustakaan olisi ollut kivaa kupsahtaa vastaanotossa sydänkohtaukseen, jos jotain olisikin ollut hätänä, mutta kun tuossa suurin ongelma oli se, että tieto ei kulkenut ja kukaan ei ymmärtänyt mua. Tilitin tästä kielimuuriongelmasta jo J:lle ja hän sitten lupasi, että jos vielä tarvitsee lähteä lääkäriin niin J lähtee tulkiksi mukaan (kämppikset on kerran ollut myös tulkkeina, mutta en viitsi niitä aina vaivata mun ongelmilla).

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Lääkärikammoiselle tuo kokemus vaan oli aika pelottava ja kyllä monta kertaa mietin siellä sängyssä ajatellessani, että mä en tule lääkäriin enää ikinä, varsinkaan Espanjassa.

Ikävöinti Espanjasta lähtiessä

Kotiin paluu lähenee ja viime aikoina on tullut tosi paljon mietittyä tuota Suomeen lähtöä. Fuengirolasta lähtiessä Suomeen paluu tuntui hassulta, koska tiesin, että mä en ole siellä pitkään vaan jatkan nopeasti matkaa takaisin Espanjaan. Tiesin silloin, että tulen kaipaamaan joitakin asioita, mutta lohduttauduin, että pian olen takaisin Espanjassa ja mun ei tarvitse olla täältä kauaa poissa. Mutta nytpä minä lähden taas pysyvästi Suomeen ilman tietoa, milloin palaan jälleen Espanjaan. Se tuntuu tosi oudolta ajatukselta, vaikka sitä kuinka miettisi – ihanko oikeasti minä palaan takaisin Suomen arkeen, enkä tulekaan enää Espanjaan?

Ajattelin kuitenkin, että voisin tässä vähän kertoilla, mitä täältä tulee ikävä ja minkä takia. Ensimmäisenä, ehkä tärkeimpänä, kaverit. Mä en ole täältä laajaa ystäväpiiriä löytänyt, mutta jokainen ystävä on sitäkin tärkeämpi. Tiedän, että tulen itkemään kuin pikkulapsi heippoja sanoessani, enkä todellakaan odota sitä, että pitää oikeasti hyvästellä kaikki uudet ihanat ihmiset. Tosin, mun tyypilliseen tapaan todennäköisesti yritän nieleskellä kyyneleet, halaan nopeasti, sanon moikka, kipitän karkuun ja itken sitten silmät päästäni loppupäivän ajan, kun olen yksin. Niin käy aina.

Ikävä tulee myös aurinkoa, ruokaa, halpoja hintoja, kivoja kauppoja, vähän jopa naapureita. Naapurit kyllä metelöi aika paljon, mutta mä pidän niin paljon siitä, että naapurit moikkailee, jää jututtamaan ja hissistäkin lähtiestä aina kohteliaasti toteavat hyvää päivänjatkoa. Ei mua kukaan naapuri Suomessa koskaan moikkaile.

Nämä halvat hinnat ja kivat kaupat sitten kulkevat käsi kädessä. Mä oon jo nyt alkanut hamstrailemaan joitakin tuotteita, joita tulen Suomessa kaipaamaan ja varmaankin viimeisen viikkoni aikana kierrän kaikki kaupat läpi ja ostan vielä kaikkea semmoista, mitä en Suomesta enää saa tai raski ostaa. Nyt hamstrattuna on maailman paras syväpuhdistava teeshampoo, se on ehkä parasta shampoota, jota mä olen hiuksiini koskaan tunkenut ja tuota ihmeainetta todellakin tulee ikävä. Täältä on myös löytyneet maailman parhaat puuterit ja kulmakynät. Niitäkin pitää ostaa Suomeen jemmaan – puuteri kun maksaa 4 euroa ja kulmakynä 3 euroa. Kynsilakat on myös naurettavan halpoja, samoiten kaikki rasvat, hiusvärit.. Voisin jatkaa listaa loputtomiin.

Moneen kertaan mä olen kironnut espanjalaisia, mutta moneen kertaan olen myös ajatellut, että suomalaiset voisi ottaa näistä oppia. Tavallaan mulla jääkin ikävä espanjalaisten huoletonta asennetta – asiat tapahtuu ajallaan. Jos jotakin sovitaan niin kyllä se yleensä joskus tapahtuu, mutta siitä ei ole hajuakaan, että milloin. Kymmenen minuuttia vaihtuu helposti tunniksi ja koulussakaan ei tarvitse kamalaa kiirettä pitää esseiden palautuksen kanssa, kunhan ne palauttaa jossain vaiheessa. Tunneille lampsitaan myöhässä, opettajat ei kamalasti kitise vielä puolen tunnin myöhästelystäkään. Itsehän tätä vähän ihmettelen, mutta kukin tyylillään. Kaduilla myös jäädään juttelemaan, jos tulee tuttuja vastaan ja samalla tukitaan koko tie, muut ei varmasti pääse ohi. Omalla tavallaan tulen kaipaamaan tätä kaikkea, vaikka samalla jo ikävöinkin suomalaista täsmällisyyttä.

Tässä nyt pientä pintaraapaisua asioista, joita tulee ikävä. Todennäköisesti tulen kaipaamaan monia muitakin asioita, mutta niistä höpisen varmasti enemmän Suomeen palattuani – nyt yritän ikävän sijaan keskittyä siihen, että olen täällä vielä ja nauttia viimeisistä hetkistä Espanjan maaperällä.

Vähän jään myös kaipaamaan näitä maisemia.. Kuvaa ei siis ole muokattu mitenkään.

Y ahora que andamos por el mundo

 

Y aunque hayas sido un extranjero
Hasta en tu propio país
Si yo te digo "¿Cómo dices tú?"
Tú aun dices "¿Qué decís?"

Mistä olisi mukavaa lukea?

Pahoittelut tästä blogin laiminlyönnistä, yritän olla ottamatta tavaksi! Nyt olen kuitenkin ajastellut muutamia postauksia pidemmänkin ajan päähän eli jos en kerkeä kirjoittelemaan kuulumisia niin ainakin jotakin tänne on tulossa joka tapauksessa. Tämän illan kysymys kuitenkin kuuluu - olisiko teillä lukijoilla heitellä postausideoita? Mistä olisi kiva lukea enemmän? Mistä ei missään nimessä tarvitsisi kirjoittaa enempää? Onko jotain kysymyksiä liittyen Barcelonaan, Fuengirolaan tai Espanjaan ylipäätänsä? Kaikenlaiset postaustoiveet ja -ideat sallitaan!

 

Mitä tehdä, jos sairastuu Barcelonassa?

Tämä postaus on ajastettu.

Sarjassamme postaukset, jotka on pitänyt kirjoittaa jo aikoja sitten. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja koska tästä aiheesta tuntuu tulevan koko ajan lisää juttua niin kerkeehän tämän nyttenkin vielä kirjoittaa.

Aiheena on siis minun lääkärireissut. Niin kuin jokainen on vähintään rivien välistä voinut lukea niin ei tässä kauheasti ole terveitä päiviä nähty. Sairastelu alkoi jo Fuengirolassa, ensin oli se auringon polttama monsterijalka, myöhemmin sitten flunssa, kuume ja korvatulehdus. Barcelonassa sitten iski mätäpaise, korvatulehdus, korvatulehdus, korvatulehdus ja taas korvatulehdus. Oon nyt tämän viiden kuukauden aikana syönyt vissiin neljät antibiootit ja loppua ei näy – aivan, eilen minä taas kipitin lääkäriin ja korvatulehdushan siellä taas oli. Tällä kertaa antibiootit sentään laitetaan suoraan korvaan.

Minä olisin voinut kaivata tälläistä opastusta Barcelonaan tullessani, joten tässäpä nyt sitten tämmöinen tulisi. Eli kun sairastaa sillä tavalla, että kaipaa lääkärireissua niin mitä pitää tehdä? Minähän en tiennyt, joten aikani tuskasteltuani menin koulussa sihteerin luokse ja kysyin, että minne minä oikein menen. Sihteeri sitten etsi minulle netistä mun osoitteen perusteella lähimmän CAP – aseman. Mikäli minä oon oikein ymmärtänyt niin tuo paikka vastaa terveyskeskusta. Noita CAP – terveyskeskuksia löytyy useampia Barcelonassa ja minä oon käynyt semmoisessa paikassa kuin CAP Manso.

Ensimmäisen kerranhan minä olin ihan hukassa, enkä tiennyt, minne tuolla terveyskeskuksella menen ja kävelin sitten yhdessä E:n kanssa infoon, josta minut komennettiin ensiapuun. Great. Siellä sitten toiseen infoon ja siellä pyysivät nähtäväksi jonkinlaiset henkkarit (mun tapauksessa ajokortti) ja eurooppalaisen sairaanhoitokortin. Noiden kanssa hoitoa saa, muuten ei (siis jos on kansalaisuudeltaan muu kuin espanjalainen). Infossa ne kyselee ensimmäisellä kerralla osoitteen, nimen ja että asuuko Barcelonassa vai onko vain käymässä. Ne ottaa kopiot noista korteista ja joku paperi pitää allekirjoittaa. Ilmottautumisen jälkeen sitten mennään istumaan ja odottelemaan, että joku kutsuu sua. Tämähän on mun osalta aina ollut hupaisaa – yleensä mun sukunimeä ei edes sanota, vaan aina kuuluu vaan vähän epämääräisesti Jenni Jannika. Ensimmäisenä mennään siis sairaanhoitajan vastaanotolle. Sairaanhoitaja kyselee, että mikä vaivaa, kauanko vaiva on jatkunut jne. Tossa vastaanotossa ei yleensä mene kauaa ja yleensä tämä sairaanhoitaja sanoo ”mene takaisin, odota 10 minuuttia ja lääkäri kutsuu sitten”.

No, yleensä se 10 minuuttia on lähempänä tuntia. Jokatapauksessa, taas pitää odotella ja sitten lääkäri kutsuu huoneeseen. Kun sinne asti viimein pääsee, hermot saattaa olla jo aika kireällä, mutta ainakin on päässyt jo sinne asti. Sitten saattaa tulla kielimuuri – yleensä lääkärit ei puhu englantia juuri ollenkaan. Minun vakio on ollut ”tengo dolor aqui” ja osoitan korvaa – eli minulla on kipua täällä. Lääkäri tutkii, toteaa tulehduksen ja ilmoittaa lähtevänsä kirjoittamaan reseptiä. Tässä sitten saattaa taas vierähtää hyvän aikaa eli hyvillä hermoilla kannattaa olla liikenteessä. Lääkkeitä täältä saa ihan taatusti, sitä ei tarvitse pelätä. Mä oon poistunut joka kerta tuolta niin antibioottien kuin särkylääkkeidenkin kanssa, joskus oon saanut jopa kahdet särkylääkkeet.

Lääkkeet saa sitten reseptillä apteekista (yllättävää) ja yleensä mulla on tullut tuolle lääkesatsille hintaa 7-14e, riippuu, mitä ne on mun mukaan tyrkänneet. Kalliiksi ei jokatapauksessa ole tullut ja lääkkeet on kyllä yleensä sen verran vahvoja, että kipua ei tunnu niin pitkään kuin lääke vaan vaikuttaa. Kesällähän yhdet mun lääkkeistä oli morfiinijohteisia, se jo ehkä kertoo jotakin näiden lääkkeiden vahvuudesta...

Lääkäriin on siis suhteellisen helppo päästä, kun vaan löytää sen CAPin. Hammaslääkäri on sitten toinen juttu, sillä ei-espanjalaiset ei täällä pääse julkiseen hammaslääkäriin vaan pitää mennä yksityiselle. Ainakin Barcelonassa kuitenkin on paljon mm. brittihammaslääkäreitä, joten semmoisia googlettelemalla löytyy taatusti joku paikka, jonne voi soittaa ja ajan saa yleensä aika nopeasti.

Summasummarum, jos jotain tapahtuu niin lääkäriin kyllä pääsee nopeasti ja apua saa. Lääkärit eivät puhu paljoa englantia, mutta palvelu on kyllä muuten ystävällistä, joten siitä ei tarvitse olla huolissaan.

Kuvasarjana "näin Jenni 21v syö antibioottinsa". Tuo liila muuten maistui ihan kamalalta jogurtin seassa, tein kuolemaa sen maun kanssa, se vaan ei lähtenyt suusta pois. Seuraavan kerran sitten suosiolla nieleksin kapselini.. Viimeisessä kuvassa puolestaan ensimmäinen Barcelonan lääkärireissu, hieman jos jännitti :)

Uuden vuoden viettoa

Nyt on uusi vuosi vietetty täälläkin ja pitää kai sitä edes leikkiä olevansa ahkera bloggaaja ja kirjoitella vähän siitä uuden vuoden vietosta. Kauheasti suunnitelmia meillä ei ollut, mutta sitten minä satuin lukemaan täältä netin ihmeellisestä maailmasta, että Plaza Espanyalla - tai tarkemmin sanottuna Montjuicin suihkulähteillä - tapahtuisi jotakin jännää. Olisi kuulema joku jättimäinen metallinen ukkeli, ihmispatsaita, valoshow'ta, ilotulituksia jne. Pitihän sitä sitten lähteä katsomaan.

Tiedossa kyllä oli, että siellä olisi ihmisiä paljon, mutta kyllä se väkimäärä silti vähän yllätti! Kamalasti ei muita esityksiä nähty, kun kaikki hyppi kirjaimmellisesti päälle koko ajan, mutta lähtölaskenta puoleen yöhön kellon kumautuksineen ja ilotulitukseen oli todella hieno, puhumattakaan sitten siitä, kun ne ilotulitukset vuoden vaihtuessa alkoi. Valehtelematta hienoimmat ilotulitukset, jotka mä oon koskaan nähnyt.

Katsottiin ilotulitukset ja sitten lähdettiin jo hipsimään kotiin - hipsimään tosiaan, sillä normaalisti 10 minuutin matkaan meni nyt reippaasti päälle puoli tuntia, koska ei tosiaankaan oltu ainoat ihmiset Plaza Espanyalla.. Kuvat kertokoot puolestaan.

New year and new tricks and so on. We really didn't have any plans for the New Year's evening but then I read from internet that there is going to happen something special in front of Magic fountains of Montjuic. We decided to go there and yes, I really was something special. Only problem was that there was so much people! We couldn't see much but I think it was amazing and the fireworks were the best I have ever seen.