Jenni sairastaa

Tämä postaus on ajastettu.

Musta on aina hauska viihdyttää ihmisiä mun älyttömillä tarinoille, joten täältäpä tulee taas jotakin, joka lähentelee surkuhupaisuutta aika vahvasti. Kuten jo aikaisemmassa lääkäripostauksessa puhuin niin korvatulehdus on taas päällä ja lääkärissä piti käydä viimeksi torstaina. Tarinan taustaksi kerrottakoon, että mun kunto ei ole erityisen hyvä ja minä menin lääkäriin kävellen. Mä en osaa kävellä kovin hitaasti, joten minähän kävelin taas vaihteeksi kuin joku maratonjuoksija. Kun minä sitten pääsin sinne terveyskeskukselle asti ja menin ilmoittautumaan, mä olin aika hengästynyt ja mulla oli ihan liikaa vaatetta päällä, oli siis kuuma. Mä en kerennyt edes ilmoittautua, kun mut jo kutsuttiin sairaanhoitajalle, joten kortit jäi tiskille, kun ryntäsin sinne sairaanhoitajan huoneeseen. Tästä sitten alkaa tarinan hupaisa osuus.

Sairaanhoitajan huoneessa oli kaksi sairaanhoitajaa, jotka ei puhuneet kumpikaan englantia. Sanoin taas minun perus ”minulla koskee tänne” tarinan ja osoittelin korvaa, kumpikin nyökkäili päätään, toinen kyseli onko kuumetta, flunssaa, kipua muualla tms, toinen tyrkkää mulle kuumemittarin kainaloon ja rupeaa mittaamaan sydämen sykettä – sain siis käsivarteen semmoisen jutun, mikä siihen nyt laitetaan sykettä mitatessa ja sormen päähän ne tökkäsi jonkun laitteen, joka kuulema mittaa sitä, saanko tarpeeksi happea hengittäessä. No, edellä mainituista syistä pulssi sitten näytti tähtitieteellisiä lukemia ja oli muuten sairaanhoitajien ilmeet näkemisen arvoisia … Ne mittasi pulssin uudestaan, kokeilivat pulssia ranteesta ja kauhistelivat, eivätkä meinanneet ymmärtää, kun selitin, että kävelin todella nopeasti tänne, enkä ollut vielä kerennyt edes istua alas. Sain kuitenkin palata infoon ja lääkäri kutsuisi pian paikalle.

Aika kauan minä taas istuin odottelemassa, kunnes sitten lääkäri kutsui paikalle. Lääkäri oli hirmu herttainen ja mukava, joka ikävä kyllä löysi tuolta oikeasta korvasta taas tulehduksen. Lääkäri ilmoitti menevänsä kirjoittamaan reseptiä antibiooteille ja sillä välin kolme sairaanhoitajaa tunkee sinne huoneeseen sykemittareidensa kanssa. Oli kuulema pulssi niin nopea, että se pitää mitata uudestaan. No, ne mittasi sen ja tällä kertaa lukemat oli ihan normaalit. Kaikki kolme hymyili nätisti, minä hymyilin takaisin ja ajattelin, että kaikki on ok. Noh, niinhän sitä tyhmempi luulisi. Ilmeisesti aiempi tieto ”huolestuttavan korkeasta pulssista” oli kirinyt lääkärin korviin, mutta tieto normaaleista lukemista ei sitten kulkenut samaa vauhtia. Niimpä lääkärin palatessa lääkäri ilmoittaa, että mun pulssi on ihan liian nopea, se on vaarallista jne, mä en voi lähteä vielä mihinkään. Yritin selittää tilanteen, mutta sain vain käskyn rueta sairaalasängylle makuulle ja hengitellä syvään kaikessa rauhassa – kymmenen minuutin päästä lääkäri tulisi tarkistamaan tilanteen. Tässä vaiheessa jo aavistelin, että tästä ei kymmenessä minuutissa selvittäisi.

No, ei tosiaan selvitty. Kymmenen minuuttia meni, viisitoista minuuttia meni. Puoli tuntia meni. 45 minuuttia meni. Sairaanhoitaja kurkkaa ovelle – mitä sinä vielä täällä teet? En tiiä oliko mut unohdettu sinne vai mitä oikein tapahtui. Jokatapauksessa, sairaanhoitajat tuli takaisin, iskivät sen sormeen laitettavan hapenmittauslaitteen sormeen, katselivat lukemia aikansa ja lähtivät pois. Istuin se hökötys sormessani varmaan vartin ja itku meinasi jo tulla, ketutti siinä vaiheessa jo niin paljon. Lopulta sairaanhoitaja tuli takaisin, totesi, että lukemat on edelleen ihan normaalit ja lähti pois. Tässä vaiheessa lääkärikin suvaitsi palata reseptien kanssa takaisin ja samalla alkoi paasata, että mun syke ei ole vieläkään normaali (jaa, just hetkeä aiemmin ne kuulema on normaalit) ja lääkäri oli vähän huolissaan. Suostui se kuitenkin antamaan ne antibioottireseptit mulle ja ne saatuani mä sit kipitin karkuun mahdollisimman nopesti.

Koko tilanne oli jotenkin niin surkuhupaisa, etten vieläkään tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Tietysti on hyvä, että asiat tutkitaan, ei mustakaan olisi ollut kivaa kupsahtaa vastaanotossa sydänkohtaukseen, jos jotain olisikin ollut hätänä, mutta kun tuossa suurin ongelma oli se, että tieto ei kulkenut ja kukaan ei ymmärtänyt mua. Tilitin tästä kielimuuriongelmasta jo J:lle ja hän sitten lupasi, että jos vielä tarvitsee lähteä lääkäriin niin J lähtee tulkiksi mukaan (kämppikset on kerran ollut myös tulkkeina, mutta en viitsi niitä aina vaivata mun ongelmilla).

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Lääkärikammoiselle tuo kokemus vaan oli aika pelottava ja kyllä monta kertaa mietin siellä sängyssä ajatellessani, että mä en tule lääkäriin enää ikinä, varsinkaan Espanjassa.