Es ahora o nunca

Mä oon aina ollut vähän sellainen, että kun joku sanoo mulle erään lauseen niin mun niskakarvat nousee heti pystyyn – no uskallatko sä muka? Et uskalla kuitenkaan. Noista sanoista nousee aina heti semmonen ”no perkele varmasti pystyn!” olo ja ihan kamala näyttämisen tarve. En mä ole ikinä mitään tyhmää ja harkitsematonta mennyt tekemään ja mietin kyllä tekemisiäni, mutta tuommonen no ei susta oo siihen kuitenkaan – asenne saa mut suuttumaan ihan älyttömän nopeasti.

Varsinkin viime vuosina mä oon yrittänyt ottaa sen asenteen, että asioita ei pidä miettiä liikaa, ne vaan pitää tehdä. Esimerkiksi nämä mun ulkomaille lähdöt on ollut aina tämmöisiä extempore-ajatuksia. Vaikka tänne Fuengirolaankin lähtö, viesti tuli noin kaksi viikkoa ennen mun lähtöä ja taisin miettiä lähtöä noin pari minuuttia. Varsinkin, kun mun lähtö kyseenalaistettiin ”no entä jos tulee koti-ikävä?” mä ajattelin, että no varmasti pystyn, mitä sä nyt muuta kuvittelet. Mä haluan näyttää muille, että mä en ole mikään pelkuri, joka ei uskalla tehdä mitään.
 

Sen mä tiedän ilman erillistäkin muistutusta, että mä pelkään tosi monia asioita alkaen ampiaisista, piikeistä, ukkosesta ja hisseistä. Mä en pidä niistä, eikä mun tarvitsekkaan ptää. Mutta jos on kyse isommista asioista, esimerkiksi ulkomaille lähdöstä niin en mä halua jäädä pelkäämään ja miettimään, että entä jos jotain pahaa tapahtuu vaan mä haluan toteuttaa mun ajatukset ja suunnitelmat. Jos multa jää jotain tekemättä niin mä tiedän, että mua kaduttaa myöhemmin ja mieluummin mä vaikka lähden ulkomaille ja tulen häntä koipien välissä takaisin kuin jään kotiin istumaan ja miettimään, että mitä olisi tapahtunut, jos mä olisin lähtenyt. Mieluummin mä käyn katsomassa tilanteen ja jos se ei ole oma juttu niin sitten tulen takaisin kotiin. Ei se Suomi sieltä mihinkään häviä vaan mä voin käydä vähän seikkailemassa ja tulla sitten takaisin kokemusta rikkaampana.
 

Mihin tämä alkuläpätys nyt sitten liittyy? Tänään mä tein jotain, mistä mä oon haaveillut ainakin viimeiset viisi vuotta, mutta koskaan mulla ei ole ollut rohkeutta. Aina mä olen halunnut tehdä niin, mutta sitten on kuitenkin pelottanut sen verran, että en kuitenkaan ole uskaltanut. Muutama viikko sitten astelin P:n kanssa tatuointiliikkeeseen ja varasin itselleni tatuointiajan. Sitä piti kylläkin kertaalleen muuttaa, koska ensimmäinen aika ei sitten käynytkään mulle, joten aikaa vaihdettiin. Tänään astelin taas samaiseen liikkeeseen paperilappu kädessään – siinä paperissa oli mun tuleva tatuointi.

 

Liikkessä mua jännitti niin kamalasti, etten osaa kuvailla sitä jännitystä. Olisi tehnyt mieli vetää parvekkeelta (liike on toisessa kerroksessa) jollain ninjahypyllä takaisin tielle ja juosta karkuun, eikä koskaan palata. Jotenkin kuitenkin onnistuin pysymään siellä ja jännitti kyllä kamalasti, varsinkin, kun mun piti odottaa jonkin aikaa omaa vuoroa, koska ne suunnitteli vielä sen tekstin tms. Kun sitten tatuoija tuli odottelutilaan ja kysy, että kuka meistä oli tulossa (kaksi serkkua oli mukana), olisi taas tehnyt mieli juosta pää kolmantena jalkana karkuun. Menin kuitenkin reippaasti sinne huoneeseen, mutta reippaus katosi sillä samalla sekuntilla, kun tatuoija rupesi mallailemaan sitä tekstiä mun niskaan.
 

Pelotti, myönnän sen. Pelotti ihan perkeleesti, myönnän senkin. Kun tatuoija laitto sen koneen päälle, multa meinasi päästä itku ja paniikki iski, tatuoijakin kysy, että haluanko mä varmasti, että tehdään se tatuointi. Halusin kuitenkin ja niimpä se homma aloitettiin. <K18>Ai vittu, ai vittu, ai perkele, ai vitun vittu, koskee, ai saatana!</K18> Aluksi se ei tuntunut pahalta ja ei se nyt loppujen lopuksi varsinaisesti koskenut, mutta ei se nyt mitenkään mukavankaan tuntuista ollut. Itse tatuoinnin tekoon meni loppujen lopuksi noin 10 minuuttia.

Miksi mä sitten otin just tämän tatuoinnin? No, ensimmäisissä kappaleissa kerrotusta syystä. Es ahora o nunca – se on nyt tai koskaan. Niin mä ajattelen ja tuon tekstin mä halusin mun ihoon hakkauttaa. Tuon tyylinen teksti on pyörinyt monta vuotta mun mielessä, mutta sitten kuulin juuri tuon pätkän tuossa alussa linkatulla kappaleella ja silloin mä päätin, että tuossa on minun tatuointi.

Mulle oli ihan itsestään selvää, että tatuointi tulee olemaan espanjaksi – Espanja on ollut mulle niin suuri rakkaus jo monta vuotta, mä oon halunnut tänne niin pitkään kuin vaan saatan muistaa ja nyt mulla on sitten pysyvä muisto tästä reissusta. Mä halusin lähteä Espanjaan ja mähän lähdin. Kesäkuussa mä ajattelin, että se on nyt tai ei koskaan ja niin mä ajattelen edelleen. Tatuointi on mulle rakas ja en usko, että tulen sitä koskaan katumaan.