Ajatuksia Tanskasta

Alkuun mä ajattelin, että mä en kirjota Tanskasta tänne mitään omaa postaustaan, mutta sitten mä rupesin miettimään asiaa eilen uudestaan. Vaihtoaika Tanskassa on kuitenkin semmonen juttu, mistä mä jaksan puhua jatkuvasti muutenkin ja nyt näin melkein neljä vuotta myöhemmin asioita osaa miettiä ihan eri tavalla kuin sillon nuorempana.

 

 

Mä saan kuulla aika monesti tietyn kysymyksen, kun Tanska sattuu tulemaan puheeks. Miksi just Tanska? Sä oisit voinu lähtee mihin tahansa, mutta lähit Tanskaan. Niimpä. Mä en nyt missään nimessä sano, että mä katusin Tanskaan lähtöö, mutta nyt myöhemmin aateltuna, olisin mä voinu sitä päätöstä miettiä edes pikkusen pidempään. Mulle tuli lukiossa joku kamala ruotsivillitys, mä halusin oppia sen kielen ja mä nostin mun ruotsin numeron kutosesta ysiin lukion ensimmäisen vuoden aikana. Sillon mä aattelin, että voi kun olis siistiä lähtee Ruotsiin vaihto-oppilaat. Aikani mä jahkailin ja kohta mulla oli paperit vetämässä kohti Ruotsia. Pääsin haastatteluun ja mut hyväksyttiin vaihto-oppilaaksi, mutta Ruotsiin en päässyt, koska sinne pääsee vaan yks per vuosi ja se paikka oli jo menny. Sen sijaan multa kysyttiin, että no mites ois Tanska? Mä muistan, että mä olin sillon autossa äitin ja isän kanssa, oltiin vissiin menossa kotiin ja mä vaan sitten totesin, että joo, se käy. En ees kysyny vanhempien mielipidettä vaan ilmotin samantien, että asia selvä, mä lähen Tanskaan.

 

Myöhemmin sitten vasta rupesin ottamaan selvää asiasta enemmän ja vasta joskus myöhemmin iski päähän ajatus siitä, että hitto, mä lähen Tanskaan! Asiat rullaili sitten aika vauhdilla eteenpäin ja aika nopeesti tuli sitten 1. elokuuta 2009 ja mä istuin matkalla kohti Kööpenhaminaa.

 

Tanskassa mä asuin ensimmäiset pari kuukautta Sø ften nimisessä pienessä kunnassa Jyllannissa. Perheeseen kuulu vanhemmat, kolme sisarusta (joista kaks asu jo omillaan) ja kaks sijaislasta. Alku meni hyvin, mutta sitten rupes tökkimään. Yritettiin kyllä puolin ja toisin tulla toimeen, mutta ei siitä oikein mittään tullu ja viimeset viikot siellä mua itteeni otti päähän ja niin ilmeisesti niitäkin. Ei vaan oikein odotukset vastannu toisiaan ja mulla oli jatkuvasti tosi huono olla siellä, kun ne muut touhus vaan omiaan, eikä ottaneet mua mitenkään mukaan, mä vaan olin yksin. No, sitten lopulta kävi niin kuin mä olin jo pidemmän aikaa pelänny – mut potkastiin pihalle. Olihan se shokki sillon, varsinkin koska mä sain tietää tosta noin pari tuntia ennenkun mun piti lähtee jo pois. Ei siitä kuitenkaan sen enempää tältä erää.

Toinen perhe sitten oli ihan jees. Tällä kertaa asuin pohjois-Jyllannissa Assensissa ja perheeseen kuului pelkästään vanhemmat. Tultiin kyllä alkuun ihan hyvin toimeen, mutta ei vaan jotenkin napannu täysin senkään perheen ajatusmaailma. Nää mun hostvanhemmat oli kotosin Hollannista ja ne oli muuttanu Tanskaan pari vuotta sitten – tässä kohtaa joku varmaan osaa jo päätellä, että niitten tanskan taso ei ollu päätä huimaava ja ne puhu koko ajan hollantia keskenään. Jos ne ei puhunu hollantia niin ne katteli saksan kielisiä ohjelmia telkkarista. Vaihtojärjestö kysy multa, että mitä mieltä mä oon asiasta ja puhuuko ne liikaa hollantia, mutta mä en uskaltanu sanoo, että kyllä se asia mua häiritsee. Pääasiassa kuitenkin tultiin ihan hyvin toimeen ja saatiin me tanskakskin puhuttua.

No, sit tapahtu vähän kaikenlaista ja lopputulos oli, että mä tulin marraskuussa takasin kotiin. Alkuun musta tuntu suurinpiirtein nöyryyttävältä lähtee pois kesken kaiken – mä olin niin intoo puhkuen lähteny Tanskaan ja mä halusin näyttää kaikille, että mä osaan ja pystyn, mähän en tuu takas ennen aikojani! Nyt tälleen jälkikäteen ajateltuna, mä olin sillon ihan liian nuori vaihtariks. Toki mä olin jo 17 ja tiiän kyllä, että monet lähtee mua nuorempanakin, mutta mun olis pitäny ehkä oottaa vielä vuosi ja harkita sitten uudestaan. Mä olin myös tuohon aikaan vielä aika ujo, mutta kyllä se ujous siitä sitten karistu pois pikkuhiljaa, mutta ei ilmeisesti tarpeeks.

 

Nyt tästä vois tietysti saada käsityksen, että mun mielestä koko vaihtoaika oli ihan perseestä ja en suosittelis sitä kellekkään – mä en kuitenkaan aattele silleen, päinvastoin! Mä oon aina sanonu kaikille, että tottakai vaihtoon kannattaa lähtee, jos vaan mahdollisuus siihen on, koska se on ihan oikeesti tosi opettavainen kokemus. Mäkin selvisin siellä tosi monista asioista ja koin siellä semmosia juttuja, mitä tuskin olis tullu vastaan Suomessa. Sieltä tuli mukaan myös älyttömästi itsevarmuutta ja luottamusta siihen, että mä ihan oikeasti pärjään.

Näitä asioita mä oon nyt miettiny tarkemmin mun tulevan Barcelonan vaihdon takia. Alkuun mä aattelin, että entä jos mä en pärjää tälläkään kertaa, mutta tuosta ajatuksesta mä oon päässy yli jo ajat sitten – mä tiiän, että mä pärjään. Nyt mä oon vanhempi kuin silloin Tanskan aikaan ja tällä kertaa mä oon menossa semmoseen maahan, johon mä oikeesti haluan mennä iha täydestä sydämestäni. Tällä kertaa mä tiedän, mitä virheitä mä viimeks tein ja mä tiiän, mitä mun kannattaa tehdä ja mitä ei. Mä ootan Barcelonaan lähtöö jo ihan mielettömän paljon ja välillä on ihan hyvä pysähtyä miettimään näitä vaihtoasioita tarkemmin – ja vaikka mun aiempi kokemus ei ehkä ollu ihan sieltä parhaasta päästä niin mä en kadu mittään ja mä oon tyytyväinen siitä, että mä lähen kokeilemaan uudestaan.