Ajatuksia Espanjan köyhyydestä

Tämä postaus on ajoitettu.

Kun mä tulin Espanjaan, minulla oli kyllä tiedossa, että Espanja on syvällä talouskriisissä. Työttömyyttä on ja rahat ei riitä. Mä olin jutellut myös jo Suomessa ollessani espanjalaisten nuorten kanssa ja kuullut siitä, miten varsinkin nuoret eivät työllisty ja tilanne on kurja. Fuengirolassa tämä aihe kuitenkin jotenkin unohtui. Johtuiko se sitten kesästä, turismista vai siitä, että Fuengirolassa näkyi lähinnä suomalaisia ja muita pohjoismaalaisia. En tiedä, mutta kesällä en tätä asiaa juuri ajatellut.

Nyt Barcelonassa tilanne on toinen. Talouskriisiltä ei vain voi sulkea silmiään, vaikka kuinka yrittäisi. Metrossa on lähes joka päivä ainakin joku viulun vinguttaja tai laulaja – löytyy myös haitarin soittajia (sarkamivaroitus: tämä herra on mun henkilökohtainen suosikki) ja huuliharppukin on tainnut välillä soida. Tämän ihanan tai vähemmän ihanan musisoinnin jälkeen soittaja tai laulaja sitten kiertää ympäri metroa rahakuppi kädessään ja hokee ties mitä espanjaksi.

Aina nämä metron rahanpyytäjät eivät ole pelkästään soittajia. Yhä useammin olen törmännyt ihmisiin, jotka kävelee koira sylissään, lapsen kuva kourassa tai muuten vain vääntäävät selvää tekoitkua. Eräs herra myy nenäliinapaketteja hintaan kolme senttiä kappale ja samainen herra on myös pariin kertaan heittäytynyt lattialle rukousasentoon itkemään, koskenut ihmisiä jalkoihin ja pyytänyt rahaa kuppi ojossa.

Näissä rahanpyynnöissä toistuu aina sama kaava – hyvät naiset ja herrat, antakaa minulle rahaa. Perheelläni ei ole rahaa ja tarvitsemme ruokaa. Keskustassa istuu myös usein nainen kuppi vierellään, pahvikyltti maassa. Kyltissä lukee tengo hambre – minulla on nälkä.

Metro ei ole ainut paikka, missä näitä ihmisiä näkee vaan kaduilla istuu lukemattomat määrät ihmisiä kuppi kädessä, osa kiertelee ravintoloiden terasseilla ja puistossa kävellessä huomaa ihmisiä nukkumassa penkeillä. Myös yleinen trendi tuntuu olevan kuljettaa mukanaan ostoskärryjä ja kerätä roskiksista kaikki mahdollinen romu mukaan. Aamuisin, kun lähden kouluun, tämä meidän katu on ihan täynnä ihmisiä ulko-ovien edessä istumassa ja eräs näistä huutelee joka ikinen aamu ihmisten perään ties mitä törkeyksiä. Jos tältä kaikelta haluaa sulkea silmänsä niin korvien sulkeminen ei onnistu – jo muutamana viikonloppuna meidän ovisummeri on soinut ja kun ollaan vastattu ovipuhelimeen niin kukaan ei vastaa, kuuluu vain selvästi, että se soittaja soittelee myös muiden summereita. Ollaan kämppisten kanssa päädytty siihen vaihtoehtoon, että joku koditon yrittää päästä rappukäytävään nukkumaan.

Mitä minä sitten teen, kun näen näitä ihmisiä? Käännän katseen pois ja väännän puhelimesta musiikit kovemmalle. Olenko minä sydämetön ja kylmä ihminen? En omasta mielestäni.

Monta kertaa olisin halunnut pysähtyä ja antaa rahaa. Silti joku epäluuloinen osa minun päässä huutaa, että ei ne kaikki välttämättä ole oikeasti köyhiä ja sitä ei koskaan tiedä, mihin ne rahat oikeasti menee. Ja jos minä antaisin joka ikiselle kerjääjälle rahaa, kohta minä istuisin siellä niiden vieressä. Niitä kerjäläisiä on nimittäin oikeasti paljon.

Tottakai minusta on kamala katsoa, että siellä ne ihmiset vain istuu ilman toivoa paremmasta. Samat ihmiset istuu päivästä ja viikosta toiseen kuppi ojossa saman kadun varrella. Pahallehan se tuntuu, mutta minkäs teet – minä en ikävä kyllä pysty tätä maata pelastamaan. Ainakin sitä oppii arvostamaan sitä, mitä itsellään on.