I dont speak your, I dont speak your, language oh no..

Tämä postaus on ajoitettu.

Vieläkö joku muistaa, mitä mä puhuin koko viime talven, kevään ja syksyn? Jos joku ei muista niin tässä pieni muistutus mun ajatusmaailmasta: joo, siellä Euroaulassa opiskellaan espanjaksi, mutta ei se mua haittaa! Siinähän sen kielen sitten oppii! Oh silly me...

Yhtä fiksusti muuten totesin, että mähän opin espanjan tosi nopeasti, kun asun kahden espanjalaisen kanssa. Joo, muuten ihan hyvä, mutta meilläpä puhutaan katalaania, ei suinkaan espanjaa. Huolestuttavaa on, että mä ymmärrän koko ajan enemmän ja enemmän tuota kämppisten puhetta. Ei tän nyt näin pitänyt mennä.

Kuten nyt varmasti jokainen osaa päätellä, niin opiskelu espanjaksi ei ole helppoa. Aluksi vähän nauratti ja nyt meinaa jo vähän itkettääkin, kun välillä ei ihan oikeasti ymmärrä mitään. Välillä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja todeta, että eihän tästä touhusta nyt tuu yhtään mitään, en jaksa edes yrittää.

Vaikka ajatukset on toisinaan kaikkea muuta kuin positiivisia, olen mä kuitenkin huomannut, että kyllä sitä espanjaa oikeasti on jäänyt päähän. Keskustelujen seuraaminen on aina vain helpompaa (joo, tätä mieltä olin maanantaina, kun istuin kymmenen espanjalaisen kanssa kahvilassa ja kaikki huusi toisilleen kilpaa, not) ja tietyillä tunneilla huomaan, että opettajan puhetta on koko ajan helpompi seurata ja ymmärtää. Parhaita tunteja on sellaiset, joissa opettaja käyttää muistiinpanoja, koska silloin sentään pystyy edes lukemaan ja suomentamaan sanoja, jos ei muuten meinaa ymmärtää.

Koulu yrittää kovasti potkia meitä puhumaan espanjaa ja hyväähän siellä vain tarkoitetaan, mutta esimerkiksi espanjan tunnit mua nyppii koko ajan enemmän. Siellä tunnilla ollaan minä, E ja eräs ukrainalainen tyttö. Opettaja on italialainen, joka ei suostu puhumaan muuta kuin espanjaa. Muutenhan se on vain ja ainoastaan hyvä asia, mutta esimerkiksi pari viikkoa sitten meidän kotiläksy oli katsoa espanjaksi joku dokumentti Suomesta ja sitten tunnilla keskusteltiin aiheesta Suomen terveydenhuolto. Kyllä, espanjaksi. Mähän en osannut sanoa oikein juuta enkä jaata ja opettaja vain ihmetteli, että mikä siinä on, kun ei osata kertoa! No jaa-a, minkähän takia.

Tuo kurssi harmittaa mua, koska haluaisin oikeasti oppia espanjaa, mutta tuo tapa on vain niin väärä. Nyt on tietysti hyvä, että niitä kavereita on ruennut löytymään ja he ovat yrittäneet auttaa tässä opiskelussa. Kämppiksetkin on tässä hommassa apuna ja kyllä mä huomaan, että sitä espanjaa tulee suusta koko ajan enemmän ulos, mutta se puhuminen vaan jännittää vieläkin.

Ihan pahimpia kaikista on kuitenkin ranskan tunnit. Opettaja puhuu vuorotellen sekaisin ranskaa, katalaania ja espanjaa, enkä mä ole aina yhtään perillä siitä, mistä nyt puhutaan ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Maanantaina havahduin kesken tunnin siihen, kun opettaja (ja puolet luokasta) tuijottaa minua ja opettaja kysyy ”Jenni, do you understand me?” No, rehellinen vastaus oli, että empä oikeastaan.

Se kuuluisa punainen lanka taisi kyllä kadota jossain vaiheessa postausta, mutta pointti oli, että ei tämä opiskelu nyt ihan niin helppoa ole, espanjan oppimisesta puhumattakaan. Yritys on kova, mutta kyllä välillä harmittaa ja aika pahasti, kun ihmisiin tutustuminenkin on todella vaikeaa kielimuurin takia.

Aina välillä tuntuu tältä ranskan tunneilla.. ;)

Erasmus retki Tarragonaan ja Valenciaan, osa 2

Tarragonan tunnelmien jälkeen voidaankin sitten hypätä päivän toiseen osaan eli Valenciaan. Valencia sijaitsee noin 350km päässä Barcelonasta ja on Espanjan kolmanneksi suurin kaupunki Madridin ja Barcelonan jälkeen. 

Bussimatka oli hivenen tylsähkö, maisemat oli tosin ihan hienoja, sillä nähtiin niin viinitarhoja kuin appelsiinipuita. Välillä kyllä tuntui, ettei olla ikinä perillä ja loppumatkasta mä onnistuin jopa nukahtamaan hetkeksi, niinkuin taisi tehdä aika moni muukin. Valenciaan saavuttiin noin puoli neljältä ja ensimmäisenä meillä oli noin puolitoista tuntia vapaa-aikaa. Mä ja E rynnättiin ensimmäisenä etsimään ruokaa, ei oltu syöty koko päivänä ja tiedettiin, että edessä on vielä pitkä ilta, joten syömistä piti saada. Alkuperäinen tarkoitus oli syödä paellaa, koska se on valencialainen ruoka, mutta lopulta kuitenkin päädyttiin meksikolaiseen ravintolaan...

Käytiin siis syömässä ja sen jälkeen tutustuttiin rakennukseen nimeltä Ciutat de les Arts i de les Ciències eli taide- ja tiedekeskus. Taitaa olla yksi Valencian tunnetuimpia nähtävyyksiä ja siitä piti tietysti räpsiä kamala määrä kuvia hirveällä vauhdilla, sillä ajateltiin, että meillä oli kiire. Kuuden maissa sitten hipsittiin semmoisen nähtävyyden luokse kuin Torres de Serranos. Sieltä alkoi meidän opastettu kierros ja oppaan puheet oli taas sitä luokkaa, että ohikulkijatkin jäi aina välillä kuuntelemaan ja ihmettelemään. Matka jatkui sitten muualla ja se taas ei ollut ihan niin helppoa kuin voisi kuvitella.

Meidän reissulle oli valittu hyvä päivä, sillä Valencian keskustassa oli menossa mielenosoitus! Ihmisiä oli kuin muurahaisia, osa teistä oli suljettu, poliiseja oli joka kohdassa ja meteli oli melkoinen.. Meidän oppaan suunnittelemat reitit meni tietysti niiden ihmismassojen läpi ja pariin kertaan meidän ryhmä sitten hajosikin, kun siellä ei kerta kaikkiaan pystynyt liikkumaan porukassa. Myöhemmin opas kertoi, että se mielenosoitus liittyi jotenkin siihen, että ilmeisesti joku valencialainen tv-kanava on lopetettu kokonaan, ihmisiä on jälleen jäänyt työttömäksi ja ilmeisesti ihmisiä ylipäätänsä suututti se, että se kanava oli menty lopettamaan. Sen tarkemmin mä en tiedä, jos joku tietää niin saa kertoa!

Jokatapauksessa, kierreltiin siellä ympäriinsä eri nähtävyyksiä katsomassa ja puoli kahdeksan maissa meillä oli taas vapaa-aikaa. Sitä vapaa-aikaa oli jopa kolme tuntia ja kieltämättä olo oli ihan hölmö. Me ei tiedetty yhtään, missä me ollaan, minne kannattaisi mennä, mitä pitäisi tehdä. Oli pimeää ja kylmää, me oltiin ihan tuntemattomassa kaupungissa. Matkan järjestäjät vaan sano, että saatte tehdä mitä haluatte, kunhan ootte seuraavalla tapaamispaikalla sovittuun aikaan. Vähän orpona me sitten lähdettiin vaan hipsimään johonkin suuntaan, päädyttiin takaisin mielenosoittajien sekaan ja lopulta päästiin keskustaan.

Tuon kolmen tunnin aikana ei tapahtunut mitään mielenkiintoista - oikeasti. Iltasella sitten mentiin sinne uuteen tapaamispaikkaan eli baariin nimeltä Espit Churitos. Kyseessä on siis paikka, joka on tunnettu siitä, että heillä on 570 erilaista shottia. Oi kyllä, 570 erilaista shottia. Me saatiin sieltä ilmaiset shotit, jotka valmistettiin varsin mielenkiintoisesti liekittämällä :D Näytti ihan sairaan siistiltä ja se itse shottikin maistu hyvältä.

Varsinaisesti tunnelma ei ollut ihan huipussaan. Takana oli pitkä päivä ja pikkuhiljaa yksi jos toinenkin nojaili seiniä vasten tai istui lattialla sen näköisenä, että uni tulee ihan just. Baari oli kyllä kiva ja koska Barcelonasta löytyy myös saman ketjun baari niin päätettiin jo E:n kanssa, että siellä pitää käydä joskus. Yöllä siirryttiin vielä toiseen baariin ja meno ei kyllä varsinaisesti parantunut. Musiikki oli samanlaista kuin mitä voisi soida esim. Gina Tricotissa ja jotain tunnelmasta kertoo ehkä sekin, että ainakin yksi tyttö nukahti pöydän ääreen.. 

Takaisin Barcelonaan lähdettiin kolmen maissa ja perillä oltiin seitsemän maissa. Mä nukuin oikeastaan koko matkan ajan, mitä nyt välillä säpsähdin hereille ja eihän se bussissa nukkuminen nyt mitään luksusta ollut. Perille kuitenkin päästiin ja kotona uni sitten taas maistui.

Kaiken kaikkiaan mä tykkäsin Valenciasta tosi paljon ja kaupunki menee taas listaan "tuolla mä haluaisin käydä joskus uudestaan". Suosittelen siis lämpimästi Valenciassa vierailua.

Erasmus retki Tarragonaan ja Valenciaan, osa 1

Moneen kertaan on ollut E:n kanssa puhetta, että olisi kiva käydä jossain Barcelonan ulkopuolellakin, kerta täällä Espanjassa nyt ollaan. Suunnitelmia on ollut ja yksi suunnitelma sitten toteutettiin eilen. Facebookissa ollaan kummatkin tykkäilty aika monesta Barcelonan opiskelijaelämään liittyvästä sivusta ja tässä joku aika sitten yksi näistä sivuista tarjosi matkaa Valenciaan ja Tarragonaan hintaan 30e. Hintaan kuului bussimatka Barcelonasta Tarragonaan ja Valenciaan sekä takaisin, opastettu kierros kummassakin kaupungissa, ilmaiset shotit yhdessä baarissa ja sisäänpääsy yhdelle klubille. Tähän tarjoukseen me sitten tarjottiin.
 
Matkaan lähdettiin lauantaiaamuna eli eilen kello puoli yhdeksän. Meitä lähti neljä bussillista eli päälle 200 opiskelijaa, melkoinen lauma siis. Ensimmäinen pysäkki meillä oli tuo Tarragona ja vaikka ensin ajattelin, että tungen sekä Tarragonan että Valencian samaan postaukseen niin nämä nyt tulee kahdessa osassa. Tarragona sijaitsee siis noin 100 kilometrin päässä Barcelonasta Etelä-Kataloniassa. Matka sinne ei siis ollut onneksi kamalan pitkä.
 
Tarragonassa me sitten ensimmäisenä päästiin kuuntelemaan tämän meidän oppaan höpinöitä. Opas kertoi aika reippaalla huumorilla höystettynä Tarragonan historiasta, johon mm. kuuluu tieto siitä, että Tarragona on ollut joskus muinoin Rooman valtakunnan yksi tärkeimpiä kaupunkeja. Tunnetuimpia nähtävyyksiä Tarragonassa on roomalainen amfiteatteri ja katedraali. Enemmän aiheesta voi lukea esim. täältä.

 

Tarragonassa oltiin siis aamupäivä. Perillä siellä oltiin noin yhdeltätoista ja Valenciaan lähdettiin niin, että oltiin siellä noin puoli neljältä (matkaa noin 250km). Hirveän pitkään ei tuolla siis oltu, mutta se ei oikeastaan haitannut, sillä mikään iso kaupunki tuo ei ollut. Nätti se kyllä oli ja oli kiva päästä käymään tuommoisessakin paikassa, mihin ei todennäköisesti muuten olisi tullut lähdettyä.

Tarragona oli siis sellainen, myöhemmin sitten juttua Valenciasta.

Ajatuksia Espanjan köyhyydestä

Tämä postaus on ajoitettu.

Kun mä tulin Espanjaan, minulla oli kyllä tiedossa, että Espanja on syvällä talouskriisissä. Työttömyyttä on ja rahat ei riitä. Mä olin jutellut myös jo Suomessa ollessani espanjalaisten nuorten kanssa ja kuullut siitä, miten varsinkin nuoret eivät työllisty ja tilanne on kurja. Fuengirolassa tämä aihe kuitenkin jotenkin unohtui. Johtuiko se sitten kesästä, turismista vai siitä, että Fuengirolassa näkyi lähinnä suomalaisia ja muita pohjoismaalaisia. En tiedä, mutta kesällä en tätä asiaa juuri ajatellut.

Nyt Barcelonassa tilanne on toinen. Talouskriisiltä ei vain voi sulkea silmiään, vaikka kuinka yrittäisi. Metrossa on lähes joka päivä ainakin joku viulun vinguttaja tai laulaja – löytyy myös haitarin soittajia (sarkamivaroitus: tämä herra on mun henkilökohtainen suosikki) ja huuliharppukin on tainnut välillä soida. Tämän ihanan tai vähemmän ihanan musisoinnin jälkeen soittaja tai laulaja sitten kiertää ympäri metroa rahakuppi kädessään ja hokee ties mitä espanjaksi.

Aina nämä metron rahanpyytäjät eivät ole pelkästään soittajia. Yhä useammin olen törmännyt ihmisiin, jotka kävelee koira sylissään, lapsen kuva kourassa tai muuten vain vääntäävät selvää tekoitkua. Eräs herra myy nenäliinapaketteja hintaan kolme senttiä kappale ja samainen herra on myös pariin kertaan heittäytynyt lattialle rukousasentoon itkemään, koskenut ihmisiä jalkoihin ja pyytänyt rahaa kuppi ojossa.

Näissä rahanpyynnöissä toistuu aina sama kaava – hyvät naiset ja herrat, antakaa minulle rahaa. Perheelläni ei ole rahaa ja tarvitsemme ruokaa. Keskustassa istuu myös usein nainen kuppi vierellään, pahvikyltti maassa. Kyltissä lukee tengo hambre – minulla on nälkä.

Metro ei ole ainut paikka, missä näitä ihmisiä näkee vaan kaduilla istuu lukemattomat määrät ihmisiä kuppi kädessä, osa kiertelee ravintoloiden terasseilla ja puistossa kävellessä huomaa ihmisiä nukkumassa penkeillä. Myös yleinen trendi tuntuu olevan kuljettaa mukanaan ostoskärryjä ja kerätä roskiksista kaikki mahdollinen romu mukaan. Aamuisin, kun lähden kouluun, tämä meidän katu on ihan täynnä ihmisiä ulko-ovien edessä istumassa ja eräs näistä huutelee joka ikinen aamu ihmisten perään ties mitä törkeyksiä. Jos tältä kaikelta haluaa sulkea silmänsä niin korvien sulkeminen ei onnistu – jo muutamana viikonloppuna meidän ovisummeri on soinut ja kun ollaan vastattu ovipuhelimeen niin kukaan ei vastaa, kuuluu vain selvästi, että se soittaja soittelee myös muiden summereita. Ollaan kämppisten kanssa päädytty siihen vaihtoehtoon, että joku koditon yrittää päästä rappukäytävään nukkumaan.

Mitä minä sitten teen, kun näen näitä ihmisiä? Käännän katseen pois ja väännän puhelimesta musiikit kovemmalle. Olenko minä sydämetön ja kylmä ihminen? En omasta mielestäni.

Monta kertaa olisin halunnut pysähtyä ja antaa rahaa. Silti joku epäluuloinen osa minun päässä huutaa, että ei ne kaikki välttämättä ole oikeasti köyhiä ja sitä ei koskaan tiedä, mihin ne rahat oikeasti menee. Ja jos minä antaisin joka ikiselle kerjääjälle rahaa, kohta minä istuisin siellä niiden vieressä. Niitä kerjäläisiä on nimittäin oikeasti paljon.

Tottakai minusta on kamala katsoa, että siellä ne ihmiset vain istuu ilman toivoa paremmasta. Samat ihmiset istuu päivästä ja viikosta toiseen kuppi ojossa saman kadun varrella. Pahallehan se tuntuu, mutta minkäs teet – minä en ikävä kyllä pysty tätä maata pelastamaan. Ainakin sitä oppii arvostamaan sitä, mitä itsellään on.

Carmelin bunkkeri

Tämä postaus on ajoitettu.

Aika paljon turistipaikkoja on tullut kierrettyä, mutta välillä sitä haluaa nähdä ja tehdä jotain muutakin. Viime viikonloppuna mietittiin E:n kanssa, että mitähän sitä tällä kertaa tekisi ja minun mieleeni sitten tuli postaus, jonka olin nähnyt aikaisemmin Annikan blogissa. Carmelin bunkkeri näytti hienolta paikalta kuvista katsottuna ja pienen googlettelun sekä E:n kämppäkaverin jututtamisen jälkeen päätettiin, että lauantaina lähdetään katsomaan tuo paikka.

Carmelin bunkkerille mentiin bussilla, jonka kyytiin hypättiin jälleen kerran Passeig de Gracialta, Casa Battlon vierestä. Bussin numero oli 28 ja jäätiin toiseksi viimeisellä pysäkillä kyydistä pois.

Aluksi oltiin kyllä aika hukassa ja ei oikein tiedetty, mihin suuntaan sitä lähtisi kävelemään, mutta lähdettiin sitten vain kävelemään ja päästiin kuin päästiinkin oikeaan paikkaan. Takaisin tullessa kyllä tajuttiin, että jos oltaisiin siitä bussipysäkiltä katsottu ylös päin niin oltaisiin tiedetty samantien, minne mennä.

 

 

Paikkahan oli siis ihan törkeän hieno. Ihmisiä siellä ei ollut juuri ollenkaan ja paikka ei taida muutenkaan olla erityisen tunnettu ihmisten keskuudessa - ei paikallisten, eikä turistien. Hiljaisuutta siis riitti ja oli ihana vain istua ja nauttia siitä hiljaisuudesta, kun samalla sai katsoa mielettömän upeita maisemia. Tuonne tulee varmasti lähdettyä uudestaankin ja joskus olisi kyllä hienoa päästä tuonne illalla - kaupungin valot näyttäisi varmaan ihan älyttömän hienoilta.

Parc del Laberint

Kauheeta, mille tuo edellinen postaus näyttää. Huomaa, että mä en oo mikään tekniikan ihmelapsi ja tabletin kanssa pelleily oli hieman vaikeaa.. No, nyt minulla on uusi näppäimmistö ja päivittäminenkin onnistuu taas. Suuongelmatkin selvisi - se oli se viisaudenhammas, joka päätti rueta oireilemaan ja se revitään kahden viikon päästä pois. Ai että odotan sitä riemua...

No mutta, oli mulla asiaakin! Parisen viikkoa sitten luokkakaveri J kysyi, että lähdettäisiinkö mä ja E sen kanssa käymään paikassa nimeltä Parc del Laberint ja mehän tietysti oltiin, että joo, tottakai. No, mukana oli kyllä lopulta muitakin kuin J, meidän kokoonpano oli kaksi suomalaista, kolme espanjalaista, kaksi saksalaista ja yksi ukrainalainen. Puistoon pääsee ainakin vihreällä metrolinjalla, pysäkkinä Mundet. 

Pidemmittä puheitta, kuvat varmaan kertoo enemmän kuin sanat.

 

 

Kuulumisia

Blogi on nyt ollut pienellä hiljaiselolla. Syitä on useita, mutta missään nimessä en ole lopettamassa. Inspiraatio on kyllä edelleenkin kohdillaan, mutta aina ei vain pysty sitä toteuttamaan.

Suurin syy tähän hiljaisuuteen on se, että mun kauan reistaillut tietokone pamahti ja näppäimmistö ei enää toimi. Uutta en ole ostamassa ennen Suomeen paluuta ja vaikka kirjoittaminen ipadillä onnistuukin niin kuvat jäi sinne koneen kätköihin. Yritän kyllä ratkaista tämän ongelman ostamalla koneeseen irtinäppäimmistän, jos löydän järkevään hintaan, saa nähdä, miten sellainen käytännössä toimii.

Toinen syy on mun sairastelut. Jokunen viikko sitten kerroinkin täällä, että mä olen antibioottikuurilla. Se oli vasta alkusoittoa, tuon päivityksen jälkeen lääkärireissuja on kertynyt yhteensä viisi ja antibioottejakin oon jo syönyt kahta erilaista. Mun suusta siis löytyi mätäpaise, joka ei nyt näköjään halua lähteä pois. Viime viikolla sain terveen paperit, mutta sitä iloa ei kestänyt kauan, sillä tällä viikolla se paise on palannut. Lääkärissä kävin taas ja tällä kertaa komensivat mun hammaslääkäriin. Maanantaille onkin sitten aika varattuna brittihammaslääkäristä - lääkärikäynnit espanjaksi on ollut tuskaa ja kun tämän ongelman syyllinen taitaa olla viisaudenhammas niin hammaslääkärikammoisena haluan hoitaa tämän asian semmoisella kielellä, jota varmasti ymmärrän.

Ajatukset on siis aika pitkälle omassa terveydessä ja tälläkin viikolla oon jo parit migreenikohtaukset saanut tämän stressaamisen takia. Toki mä olen muutakin tehnyt - kavereita on löytynyt, koulussa yritän käydä ja E:n kanssa ollaan jatkettu kaupunkiin tutustumista. Juttuideoita blogiinkin riittää ja yritän päästä toteuttamaan niitä mahdollisimman pian. Tähän väliin vain halusin kertoa, että hengissä ollaan edelleen (ihme ja kumma kyllä).